Blogi herää taas henkiin. Ehkä ihan hyvä, että oli taukoa päivityksistä, sillä jossain kohtaa olin jo ihan valmis heittämään koko ohitustreenimetodini (sen omakeksimän, enhän mä mitään valmiiksi pureskeltuja ohjeita keltään huoli  ) romukoppaan. Olin sitä mieltä, että me on nyt päästy sen metodin kanssa ihan niin pitkälle kuin siinä voi päästä. Metodi oli siis lyhykäisyydessään sellainen, että en huuda yhtään, enkä varsinkaan kiellä, en korota ääntäni vaan kuljen eleettömästi ohi (jos Lilli alkaa rähjäämään, en reagoi mitenkään) ja kehun kun on rauhallinen (ei hauku) ja palkkaan ohituksesta, muistaakseni lupasin palkata, vaikka ehtisin haukkuakin. Myönnän, että olen kehitellyt ja lisäillyt nyt metodiin kaikenlaista. Mutta silti olin ihan varma, että tämän päätepiste on nyt löytynyt. Että niitä lähiohituksia ei koskaan tämän metodin avulla päästä tekemään (en ole kyllä ihan varma siitä vieläkään, mutta positiivisemmalla mielellä kyllä), että silloin oltiin jo niin pitkällä kun sillä metodilla vaan voi päästä, eli siinä että kaukana menevistä ja pikkukoirista voi saada huomion pois. Että isoista vaan rähistään aina ja ikuisesti, kun niistä vaan vilahduskin näkyy. Nyt kun mietin tarkemmin, niin käyttämäni metodi ei ole enää sama. Eli tavallaan me onkin jo siirrytty treenissä eteenpäin. Töitä on tehty sattumalta ja erikoisella tavalla, minkä en edes ole tajunnut automaattisesti siirtyvän ohituksiin. Mutta jotain sellaista on nyt tapahtunut. Olen saanut rakennettua Lilliin jotain ihan uutta luottamusta, ja se yrittää niin paljon, etten ole tiennyt sen pystyvän moisiin suorituksiin. 

Aloin kättämään erästä metodia sattumalta, kun olimme tulossa metsästä autolle, ja auton takana sijaitsevan talon pihassa haukkui koira. Aloin syöttää Lillille namia ja puhumaan rauhallisella hitaalla äänellä, jotta se ei haukkunut koko matkaa autolle. Lilli yhdisti äänen heti siihen, että joku rähjää, mutta mitään ei silti tapahdu. Erittäin hyödyllistä oli, että tapahtuma toistui toisenkin kerran, jolloin tuli vahvistusta. 

Kotona on käytetty meetvursti-metodia (terkkuja vaan Tarulle, Lilli saa tosi terveellistä ruokaa ja täällä ajatellaan koko ajan neidon linjoja  ) Kun mua tunnetusti ärsyttää alakerran käytävässä haukkuva sakemanni, jolle Lilli vastaa aina, mutta hakee pyydettäessä pallon ja purkaa levottoman mielensä sitten pallon jahtaamiseen... niin halusin sen ensimmäisenkin haukahduksen pois Lilliltä. Se käy niin, että kun sakemannin rähjä alkaa kuulua käytävästä, kysyn Lilliltä "Otatko meetvurstia?" ja kuten arvata saattaa neidon kuono pysyy ihan kiinni.  "Juu kyllä kiitos, otan mieluummin meetvurstia kuin vastaan alakerran koiralle." Sitten kävellään rauhallisesti jääkaapille, tässä voin yhdistää edellistä uutta metodia ja puhua rauhallisesti matalalla äänellä. Ja tarkemmin ajateltuna myös hihkuvat kehut olen vaihtanut rauhoittavalla äänellä sanottuihin kehuihin. 

Mun yllätykseksi nämä treenit ovat siirtyneet ulos. Olen kyllä tehnyt suurta tsemppiä oman asenteeni kanssa, sillä kerran lenkillä kävi niin, että Lilli arvasi (saksanpaimen)koiran olevan lähellä ihan vaan mun käytöksen perusteella. Lilli ei nähnyt eikä varmaan haistanutkaan koiraa. Aloin silloin miettiä, mitä MINÄ teen. Hyvin paljon Lillin reaktiot johtuvat minusta. Minun pitäisi ohittaa suuret koirat asenteella "ihan sama". Teen varmasti jotain, pidätän hengitystä tms. Olen huomannut itsekin, että äänenpaino nousee. Lisäksi varmaankin lakkaan heiluttelemasta käsiäni, mitä normaalisti teen (=pieni nykivä liike hihnassa lakkaa). Lilli reagoi minun muuttuneeseen käytökseen ja reagoi. Minä hermostun Lillin käytöksestä, Lilli reagoi taas minun hermostumiseen ja noidankehä on valmis. Olenpa sitten etsiskellyt sisäistä rauhaa lenkeillä. Lisäksi yritän pysyä iloisena lenkillä, niin että olen haukkumiseksi menneen ohituksen jälkeen yhä yhtä iloinen (hälläväliä la-la-laa). Yllättävän hankalaa... Paras mun mielestä itseni tsemppaamisen kannalta oli, kun lenkkeiltiin paikassa josta on lenkkeilty ennenkin, ja reitti kulkee pitkän matkaa erään pihan aidan takana, ja pihassa on bokseri... Joka ryhtää aidalle ja haukkuu, koko matkan. Pystyin säilyttämään asenteen, että ihan sama vaikka bokseri tulisi aidan alta, eipä se tullut viimeksikään, jos vahinko sattuu ja se käy päälle niin sitten vaan käy niin. Ei voi pelätä kaikkea. Nyt me vaan treenataan tässä, lenkkeillään ihan rauhassa, minä pysyn iloisena, olen niin kuin koko bokseria ei olisikaan... Jos olisin alkanut vilkuilemaan taakse mitä se bokseri tekee, niin treeni olisi ollut pilalla. Lilli ehti haukahtaa pari kertaa, mutta se oli sitten siinä. Luopui koko hommasta, vaikka bokseri vielä haukkui aidan takana, ja ryhtyi haistelemaan metsikön tuoksuja. Aivan mahtava nollaus. Kunhan MINÄ en jää kierroksille, niin ei jää Lillikään. Vaikka tossa nollaamisessahan neito oli edistynyt jo aikaisemmin, mutta uutta on se, että toinen koira "rähjää" edelleen ilman että Lillillä on tarvetta reagoida.

Lillin kanssa on pakko vetää huumorilla. Jos sille alkaa rähjäämään, kieltämään, olemaan tosikkomainen, mennään äkkiä metsään. Lillistä saisi varmaan aika hirveän koiran, jos sen kanssa treenaisi näitä ohituksia huutamalla, pakottamalla, tms. Huutamisesta ja pakotteista se vaan saa lisää pontta, ja on tavallaan varma, että tässä on nyt jotain syytäkin rähjätä. Emäntä ei kieltäisi, ellei siellä oikeasti olisi jotain outoa. Kun pysyy iloisena, heitää leikiksi, nauraa, on iloinen vaikka läskiksi menikin, saa todella paljon asioita ihan ilmaiseksi. Lilli ei ole tosikon koira. Ja eräänä päivänä mulle valkeni, että arvostan koiran hulluttelevaa ja iloista luonnetta paljon enemmän kuin monet muut. Minulle ei sopisi koira, joka on tosikko, aina vakava, tasainen puurtaja... Koiran PITÄÄ välillä hullutella. En ole oikeastaan ajatellut, ettei se ominaisuus ole kaikkien ihannekoiralistalla. Minun on. Ja minulla on Lillis, joka nauttii ja hulluttelee (ihan kaikesta), kunhan sen kanssa jaksaa nauttia ja hullutella (ohituksissakin positiivisella asenteella).

Tämän päivän saavutukset eli ohitukset lyhyesti:

1. Ohitettiin tien vastakkaisessa reunassa istuva ja lujaa haukkuva belgianpaimenkoira + emäntänsä sanomatta mitään (minä siis höpötin Lillille kyllä koko ajan), Lilli piti kontaktia minuun vaikka olisi samalla voinut vilkuilla sitä koiraa tai sanoa pari valittua sanaa. 
2. Pikkukoira lähti sivutieltä kulkemaan meidän perässä. Lilli halusi tuijotella takana kulkijaa, mutta kääntyi aina oikein päin ja jatkoi iloisena matkaa, kun sanoin "jätä". 
2. Kaikkein paras ohitus oli pikkutiellä, kun ohitettiin setä ja koira, jotka ystävällisesti jäivät SEISOMAAN ja odottamaan tien varteen kun me lähestymme, koira tietysti jossain hihnan mitan päässä. Kuljimme tien toista laitaa, väistin vielä kiinni pensasaitaan asti kun näin että jäävät seisomaan paikalleen... Vedätin Lilliä namilla ja höpisin koko ajan, sekä käännyin kulkemaan sivuttain selkä koirakkoon päin osoittaen Lillille, että mua ei vois vähempää kiinnostaa mitä ne tekee. Odottava koira ei onneksi alkanut haukkua, eikä setä ilmeisesti päästänyt sitä mun selän takana lähemmäs. Mutta ohitus mikä ohitus!

Jokaisesta ohituksesta sai palkaksi pallon suuhun. Se on niin iso palkka, ettei sillä oikeastaan tarvitse leikkiä, kun riittää että saa hetken kantaa sitä rinta rottingilla, kun on NIIN hieno tyttö! Jee! :D Saatiin taas katseita meidän onnistuneiden ohitusten bileistä, mutta hällä väliä. Treeni toimii, edistystä tapahtuu ja se on pääasia. ♥

Muita päivityksiä luvassa myöhemmin...