Rakas päiväkirja. Tänään on ollut vähän tylsää. Arkea ja sen sellaista, köllöttelyä ja lököilyä enimmäkseen. Emäntä lähti töihin, aamulenkki isännän kanssa ja sitten isäntäkin lähti töihin. Isäntää on tapana vähän juksata ja esittää semmoista surkeaa otusta, joka joutuu keittiöön portin taa päiväksi. Emäntä ei tunne tämmöistä surkeaa otusta ollenkaan, joten sille on ihan turha esittää, vaikka isäntä selosti emännälle kerran tosissaan autossa, että "Lilli on oikeasti semmoinen PEHMO", jolloin emännän nauru vaan raikui Lilli-mobiilissa, hyvä ettei ojaan ajanut. Luonne on katsojan silmässä. Emäntä näkee esitysteni taakse, vaikka kyllä mä sitäkin joskus saan hassutettua. On mussa tietysti se pehmopuolikin, joka istuu viereen vastaanottamaan rapsutuksia silmät puoliummessa nautiskellen, vaivihkaa tassuilla asentoa korjaten ja samalla lähemmäs stepaten. Ja helliä suukkoja osaan antaa, oikein harkiten ja antaumuksella. 

Emännän kanssa tehtiin sitten vaan parit hihnalenkit tänään. Päivällä emäntä oli saanut jostain päähänsä, että nyt mennäänkin portaita sen tavanomaisen hissiin sijaan. Mä oon keksinyt sellaisen hauskan esityksen, että en millään voi kulkea porteita ja iik ja ääk en voi jne. Emäntä on nähnyt mun reippasti kulkevan portaissa, eikä mulla ollut mitään ongelmaa stepata kummipojan kerrostalon kuudennen kerroksen portaissa huvikseni, kun ne on UMPINAISET. Mä en katsos viitsis millään kulkea niitä portaita, joista näkyy läpi. Ököilen ja kiljun noissa kolmosen ja ykköskerroksen välillä olevissa portaissa, mutta ykköskerroksesta pohjakerrokseen voin vaikka juosta lujaa, kun ne portaat on umpinaiset. Emäntä syötteli herkkuja siinä tasanteella, että tännepäin, mennään portaita. "Iik-ääk-emmä-millään-viittis-kato-mä-pelkään-ja-silleen." Peruutus kulman taa. "Kato täs on tää hissi muistatko tällä me aina mennään." Pahuksen emäntä. Sen ilme oli sellainen että "tänään me muuten mennään portaita, vaikka sitten puoliväliin kantaen ja siitä itse eteenpäin", joten päätin sitten käydä syömässä ne nannat ja tassu täristen siihen ekalle askemmalle. Se eka on aina se pahin. Ei siinä mitään, pienellä piippauksella mentiin toiseen kerrokseen ja sitten sieltä ykköskerrokseen jo ihan rutinilla. Ei täs kato mitään. On toi emäntä saanut mut pahempiinkin paikkoihin. Kerran mentiin semmoiset pitkät jyrkät rappuset, jotka alkavat teräsritilältä, josta näkyy läpi ja ne rappusetkin on sitä ritilää. Siinä tuli kyllä oikein vapinaa tassuihin ja kiljuin täyttä kurkkua koko matkan, mutta kävelin ihan itse reippaasti silti. Minne emäntä menee ja käskee, sinne mennään. Emännän mielestä se kertoo musta kuulemma paljon, että pelkäsin niin että kiljuin suoraa huutoa, mutta tulin vaan sitkeästi kumminkin. Että toimintakyky ei kuulemma katoa multa koskaan, mutta siitäkin se joskus sanoo, että sillä asialla on huonotkin puolensa, vaikka se enimmäkseen hyvä asia onkin. Mä en oikeesti pelkää mitään, vaikka pelkäisinkin ihan hitosti.  

Siellä hihnalenkillä sain sitten ihan roppakaupalla nannaa, kun väistettiin vastaantulevaa koiraa sivummalle metsään, ja jäätiin katsomaan, kun se lähestyy. Heti kun bongasin sen koiran, niin emäntä mua iloisesti kutsui ja käännyin sitä katsomaan ja nannaa tuli niin että nams vaan. Koetti piippauttaa sitä palloakin taskussa, mutta mä oon rutkuttanu sitä niin paljon, että ei se aina piippaa enää. Noin hieno ohitus, ja emännän pahus kehtasi epäillä, etten mä varmaan sitten kuitenkaan nähny sitä koiraa, kun en mitään viitsinyt sanoa. Kato kyl mä osaan, jos mä haluan! Hihhei, mun tähystyskivikin oli siellä metsässä ja pääsin sinne kiipeämään. Elämän pieniä iloja. 

Illalla mulle tuli tärkee puhelu, nimittä muari soitteli tuolta maalta ja juttelin hetken sen kanssa. Juu-juu, uskokaa vaan. Emäntä pitää luuria korvassa ja mä kuuntelen ja vaihtelen ilmeitä ja annan sit jossain kohtaa suukon sille kännykälle ja muari on tosi iloinen. Luvattiin mennä pian taas käymään, ja saattaa olla, että pääsen sinne vielä tässä keväällä hoitoonkin. Sellaista olin kuulevinani. Onneks toi emäntä huomas, että mä tunnistan aina kuka siellä puhelimessa on. Joskus keväällä kun emäntä lenkkeili vähän ahkerammin erään tietyn tyypin kanssa, niin mä venyttelin aina jo valmiiks ja menin passiin ovelle, kun se kaveri soitti. Vaarille piti aina joskus pienempänä haukkua, kun se oli puhelimessa, kun sen leikit oli vähän semmosia jänskiä aluks. Vaari saattaa yhtäkkiä peläyttää ja sen semmoista, niin mua joskus se vähän jänskätti. Nykyään käyn välillä ihan itte pelleilemään vaarille, että keksis taas jotain tyhmää, niin pelleillään oikein yhdessä. Emäntä on sanoutunut irti näistä pelleilystä jo mun ollessa pentu, että vastuu mun pöhköilystä on vaarilla. Mä välillä haukunkin sitä, kun oikein pelleillään yhdessä, ja se vasta hauskaa onkin! Niin, en mä nykyään enää hauku sitä vaaria, kun se soittaa. Mutta emäntä ei mielellään puhu mun kanssa lenkillä ollessaan puhelimessa, koska mä osaan ottaa kaiken hyödyn irti siitä ilosta, nimittäin silloin se ei huuda ja voin vaikka koettaa pysäyttää polkupyörän tai muuta yhtä järkevää ja haukkua ympäriinsä muuten vaan. Se on tosi hubaa. Sillon kun on mahdollisuus irrotella, niin sillon tassut vipattaa, katsos! Silloin voi keksiä kaikkea tyhmää, mitä normaalisti ei koskaan tekis, ja mä oon kattokaas aika kekseliäs tyyppi. 

Onneksi meillä on emännän kanssa toi YYA-sopimus. Ois voinu meinaan tänään käydä vähän hassusti. Vähän säikähdin ja emäntäkin säikähti. Alotetaas ihan alusta. Lähdettiin iltalenkille, ja kun sitä toimintaa on tänään ollut niin vähän (jotain herkkujen piilotusta jo muuta tavista, josta ei oikeestaan mitään aivojumppaa mulle oo, simppelejä juttuja oli ollu), niin piti sitä toimintaa kehitellä itte. Emännän mukaan multa jäi kokonaan tietä ylittävä pupu näkemättä, kun keksin koskemattoman lumihangen alikulkutunnelin päällä ja reunalla. "Myyriä! Ihan selvästi! Ne asuu täällä." Loikin varmaan vartin siellä suurilla kettuhypyillä hankeen pää edellä humahtaen. Tungin vielä päätä syvemmälle sinne hankeen, niin että korvat liiskautu pitkäksi pään taakse. Välillä piti kaivaa oikein tassuilla sitä saalista sieltä esille. Sain kunnon lumikypärän aikaiseksi siellä hangessa möyriessä, niin oli toi näkyväisyys hieman heikko, kun oli lunta silmien edessä. Lumikylpyjä piti vielä ottaa kierimällä polulla ja sitten mulla yhtäkkiä välähti! 

 Otin ihan hirmuiset vauhdit päätä lumihankeen painaen ja takajaloilla potkien sinne alamäen suuntaan, käänsin itseni selälleni ja vatkasin jaloilla ilmasta lisää vauhtia. Emäntä jotain varotteli, mutta lisää vaan vauhtia katsos, aina se turhaan jotain marmattaa. Oli sitten semmoinen äänensävy emännällä, että katsoin parhaaksi käännähtää ja lopettaa mäenlaskun kesken ja OHO! Siinä oli alikulkutunnelin reuna ihan vieressä. HUPSIS! Tähystelin vähän reunalta alas päätä roikottaen, joo, aika hurja pudotus ois ollu tästä. En muuten huomannu yhtään, kun oli tää lumikypärä ja kaikki ja hieman tuota vauhtia. Pieni varoituksen sananen siis:

Kannattaa kaverit vähän katsoa, että MISSÄ sitä mäkeä laskee selällään pää edellä! Ihan normaalia koiran toimintaa muuten, eiks jeh?  Ei ollu meinaan eka kerta multa. Ja jos ette sitä vielä tienneet, niin mä tykkään talvesta! 

Emäntä aikoo kuulemma viedä mut huomenna pitkälle metsälenkille. Ei uskalla kuulemma katsoa, mitä mä keksin vielä lenkeillä, jos jatketaan tätä hiljaiseloa ja hihnalenkkeilyä. Niin, toi kaikki edellä kuvattu tapahtu hihnassa. Mä en ymmärrä, miks joskus emäntä niin punastelee, jos mä päätän ottaa lumikylpyjä (aika monta kertaa päivässä) parkkiksella selkää vatkaten ja ihmiset vähän kattoo. Hei haloo, puhtaus ennen kaikkea. Ja muarikin tietää, että ennenvanhaan kaikki villainen kannettiin lumihankeen puhdistumaan. Ois tyytyväinen vaan, että mä oon näin omatoiminen ja hoidan ton pesupuolenkin itte. Kesä ja mutaojat onkin sitten asia erikseen. 

Se on moro!