Tuli mieleen vähän lisää kuulumisia. Turussa surullisen kuuluisa Myllysilta on notkolla. Sitähän piti käydä ihmettelemässä koko perheen voimin ja samalla harrastaa pitkän tauon jälkeen kaupunkikävelyä. Lilli ei noteeraa ihmisiä ollenkaan, kun ollaan kaupunkimaastossa ja niitä suhaa edestakaisin kohtuullisen paljon. (Metsässä yksittäiset ilmaantuvat kyllä ilmoittaa.) Kaikenlaisia tempauksia piti silti järjestää. Tien reunan aurauskasoilla on paljon hauskempaa kävellä kuin siinä kadunreunassa. Aurajokeen on kiva kurkistella usein, kun sillä saa emännän sanomaan "älä puttoo". Hah! Ihan väkisin olisin halunnut mennä polkua, joka vei joenrantaan jäätyneeseen laivaan... mutta tän lystin emäntä kielsi. Onneksi tajusi, että jäätiellä (Förin korvike) pitää käydä, kun niin kovin nuuskin ramppia joka johti sinne alas. Vähän oli kuulemma liian kova vauhti, kun emäntä meinasi lentää jäisellä rampilla pepulleen, kun vähän vaan kiskaisin hihnassa. No haloo, mulla oli kiire jäälle, tottakai. Siellä oli hubaa.

Hubaa näytti olevan koko ajan. Mukana oleva kaverini naureskeli Lillin ilmeelle, kun se näytti ihan siltä, että tää juttu on nyt ihan parasta maailmassa. Kun vähän pääsee hihnakävelylle uusiin maastoihin. Kiipeilemään lumikasoihin, haukkailemaan lunta, haistelemaan pissoja ja nuuskimaan Aurajokea. Niin, ja se kaveri piti ottaa myös kiinni, kun ihan selvästi yritti karata meiltä. Lillin kiivetessä lumikasan päällä tähystämässä, oli kaveri ehtinyt kävellä jo jonkin matkaa eteenpäin. Lillin kanssa juostiin sitten kaveri kiinni, niin Lilli päätti hypätä kaveria vasten yllättäen takaapäin... Taisi kaveri vähän säikähtää.  Hei, älä karkaa, mikä kiire? 

Isäntä kuvaili siltaa ja me muut sombailtiin edes takas kävelyteitä ja väisteltiin parit koirat. Tehtiin hieno lähiohitus, mutta aina kun tehdään näin hieno, olen ihan varma, että ei se mun otus varmaan huomannut koko koiraa! Miten se muuten vois mennä noin hienosti... Kotiympyröissä vahditaan kyllä aina herkemmin kuin uusissa paikoissa. Neidolla kun on ilmeisesti aika valtava reviiri, vaikka kerrostalossa asuukin... Niin, en tiedä luuliko Lilli, että herrat jolla on kamera kädessä on varmasti oma isäntä, kun halusi väkisin jokaisen luo ja olisi varmasti hypännyt iloisena päin jos olisin antanut.  Siis mikä juttu tää nyt on? Näitä yllätyksiä aina vaan satelee. Joku on opettanut, että kamerasedät on aina ylikivoja. Niitä pitää päästä tervehtimään. Tässä meidän "varautunut koira" kävelee tätien takinhelmoja viistäen (välilä tuli ihan kosketuksiakin, kun oli ahdasta) ohi niitä "huomaamatta", seisoskelee paikoillaan odottelemassa ohi käveleviin setiin reagoimatta ja haluaa pussaamaan kamerasetiä.  Tämmöinen se on, eri tilanteissa erilainen. Joskus ihan suunnattoman helppo, joskus sitten jotain muuta. Siihen on voinut tosin aina luottaa, että se haukkuu vaan eikä tee mitään. Ja se on ihan superhyvä juttu. Ja haukkukin on vissiin sitä ilmoittamista emännälle tms. Kamerasedistä tykkääminen voi johtua siitä, että Lilli on kerran ollut mukana kamerasetien matkalla Utössä. Voi että sinne on taas emännällä ikävä! Pakko päästä kesällä käymään. Koiralle ei mikään kauhean kiva paikka, kun matka yhteysaluksella on pitkä, koira täytyy pitää saarella aina kytkettynä, saarella on käärmeitä jne. Mutta vaihtelun ja sosiaalistamisen kannalta oli tosi hyvä reissu. Lillistä kehkeytyi siellä saaristokoira, joka vei ainakin yhden lintukoiraa kaipaavan sedän sydämen. Setä ei ollut koskaan nähnyt koiraa, jolla on yhtä paljon tahtoa, uskallusta ja temperamenttia. Jotkut muutkin tykkää tämmöisistä. Sedän mielestä ihan parasta oli se, että JOS Lilli päätti haukkua, niin se ei sanonut mitään vähän-vuh-sinnepäin, vaan haukku lähti aina hännänpäästä asti, jos päätti haukkua. Noh, sellainen se on. Joko se ei tee tai sitten se tekee täysillä. Kaksi vaihdetta. Mitää mur ja ruf ääniä tuo ei pidä. Joko se on hiljaa tai sitten se haukkuu niin maan peevelisti ihanaa kimeää oopperalaulantaansa. 

Agilitystä on tullut nettiin toinenkin video, jossa mielestäni on iloisempaa menoa, mutta vastaavasti enemmän alun sähellystä. (Tykkään silti tästä pätkästä enemmän. Lillissä muuten alkoi näkyä 1,5h treeneissä jo väsymistä, joka näkyi siinä että pariin otteeseen reagoi muiden haukkuun haukkumalla takaisin. Tässä ekassa videossa sitä ei vielä ole ollenkaan. Se kuitenkin ns. latautui aina kentän laidalla kymmenisen minuuttia odoteltuaan, ja jaksoi vetää taas ihan hulluna.) Lilli olisi ehkä vaatinut palkan aina muutaman esteen jälkeen ja yhdessä kohtaa tosissaan haluaa sen pallon taskusta, mutta ei vaan saa.  Taitaa olla niin kuin Birgitta jossain kohtaa sanoikin. että pallo (varsinkin kädessä pidettynä) haittaa Lillin keskittymistä, kun se keskittyy vaan siihen ja pyrkii katsomaan vaan sitä. Mutta kyllä se taskussakin ollessaan on jatkuvasti neidon mielessä. Miten jokin pieni esine voi olla noin super?  Marialle suuri kiitos vielä kuvaamisesta ja videoiden laitosta nettiin ihailtavaksi. Toinen video meidän menosta kentällä löytyy toistaiseksi täältä:

marsku.kuvat.fi/kuvat/Agilitytreenit+-+muiden+suorituksia/MVI_6710.AVI