...kertoo treenausmetodistamme, eli tietyn radan pätkän treenaus lopetetaan aina onnistuneeseen suoritukseen (ennen seuraavaan siirtymistä). Joskus onnistuneita suorituksia tulee monta, joskus vain yksi, jos on junnattu pitkään samaa kohtaa. Ja joskus tietysti pilkotaan pienempiin osiin onnistumisen saavuttamiseksi. Tai muutetaan metodia toimivammaksi. Yleensä se mikä mättää, on mun ohjaus, se etten taivu, en liiku, en muista oikeaa kohtaa, en tee käden vaihtoa kunnolla, katson seuraavaa estettä enkä ohjaa koiraa tarpeeksi tai jään katsomaan koiran suoritusta enkä ohjaa seuraavalle... HUH mikä laji.  Mutta jostain syystä ihan superhauskaa. Uskalla liittää torstaisen radan - jonka sain Birgitan taskusta, mutta joka mitä luultavammin on myös lainattu netistä - ihan vaan sen takia, että siihen on kirjattu myös ohjauskuviot nimeltä, niin en kämmää niiden kanssa ehkä ihan niin hirveästi. Mutta onnistun siinä varmaan silti. Mistä voittekin päätellä otsikon toisen merkityksen. Olen päättänyt, että agilitypäivityksiä ei blogiin tule. Mutta tässä sitä nyt kuitenkin taas on! HAH, mikä laji!  Mutta jostain syystä ihan superhauskaa! 

 Yllättäen kakkoseste oli vaikea. Olin ohjaamassa esteen takana. Joko mun ohjauksessa on jotain vikaa... tai sitten käden vaihtaminen ei oikein toimi tai vaatii lisää harjoitusta... tai jotain muuta mitä. Sain Lillin kyllä menemään, mutta räpellyksen ja takkuamisen jälkeen. Toisella kerralla taon jälkeen Birgitta käski kokeilla tässä kohtaa saksalaista, eli olinkin itse ohjaamassa kakkosesteen edessä, lähetin koiran kiertämään estettä itse peruuttaen, koiran "veto" esteen yli ja lähetys putkelle. Putkelle irtoaminen oli yllättäen vaikeaa, vaikka sitä on yksittäisenäkin juttuna treenattu jonkin verran. Meidän radassa hyppyesteet 2 ja olivat lähekkäämmin ja putkiseste 3 kauempana. Koira siis piti lähettää tavallaan irtoamaan yksin putkelle hyppyesteiden välistä. Lilli meni, jos näytin tarkasti putken suuta kohti ylieleisesti, mutta vähemmällä ohjauksella jäi kyselemään eikä irronnut putkeen heti. Neloseste muistaakseni ok, mun valssit on (ei-yllätys) tahmeita ja hitaita kyllä. Koiran kuljetus muistaakseni oikealla puolella putken 5 viimeiseen suuhun. Käden vaihto on meillä (mulla) jotenkin ohgelmallinen, sillä Lillis oli helposti mun vasemmassa kädessä kuitenkin. Ja kerran lähti kiertämään koko putkiesteen takaa, kun tiesi jo olevansa menossa siihen suuaukkoon. Ehkä mä olin tiellä, etenin hitaasti, jotain-muuta-mitä... Mutta tässä kohtaa tuli taas jutusteltua ja mulla välähti taas agilityn suhteen. 

 PLING! Se että koira kiertää esteen, on kielto, eli hylätty. Jostain syystä tämän lajin tosissaan harrastaminen ja kisaaminen alkaa tuntua aina vaan vastenmielisemmältä ja tosikkomaisemmalta. Tämä laji on täynnä pilkunviilausta ja sääntöjä ja ohjauskuvioiden hiomisia ja ja ja... Minusta on alkanut tuntua, että agilityn tosissaan harrastaminen on kyllä paljon pahempaa pilkun viilailua (nätisti sanottuna) kuin toko. Ehkä mun ajatukset vielä muuttuu. Edelleenkään en ehkä ymmärrä täysin kaikkia agilityn hienouksia ja monta yllätystä on edessä. Mutta sen olen jo oppinut, että kyllä tästä lajista on kuulkaa se naiivi hypitään-kiipeillään-pidetään-hauskaa hyvin-hyvin kaukana! Mutta ihan superhauskaa on joka kerta radalla, sekä koiralla että ohjaajallaan. Ja ihanat treenikaverit, joilta asiantuntevia neuvoja hyvin kannustavassa muodossa saa, ovat myös oleellinen osa tekemässä lajista hienoa ja ehkä koko kevään parasta antia. Treenimme eivät siis ole ryppyotsaisia, päin vastoin! Kritiikki kohdistuu tähän lajiin ja sen tosikkomaisuuteen, joka minut yllättää aina uudelleen ja uudelleen. Lisäksi vielä hyvin-hyvin vaikea laji ohjaajalle liikunnallisesti sekä hahmotus- ja koordinaatiokyvyn kannalta. Lisäksi vaatii jonkinmoista kartanlukutaitoa. Minua innostaa lajissa itsen kehittäminen. Ketterämmäksi olen jo (uskokaa tai älkää) havainnut tulevani. Ja koira nauttii niin paljon, niin paljon!  Tässä lajissa on vaan joskus liikaa termejä ja sääntöjä ja ties mitä kommervenkkejä, joista mulla ei ole (vielä) harmainta haisua. Onneksi tässä omassa porukassa saa mokailla ja edetä hitaasti, sopivin haukkauksin. Takaisin radalle...

6, 7 ja 8 oli mulle jostain syystä tosi vaikea hahmottaa. Vaikka kiepuin hullunkurisesti pitkään ilman koiraa ja hoin jotain epämääräistä muistisääntöä, ihan läskiksi meni mun ohjaukset. Ekaa kertaa Lillis kävi loikkamassa mua päin, että mitä sää teet, voisiksää ny ohjata ja kertoo mihin mä oikein meen... Mutta ei onneksi haukkunut saatikka näykkinyt. Sitä se ei tee. Taitaa tietää, että leikki loppuisi siihen ja auton häkki odottaisi neitoa hyvinkin vilkkaasti. Moista metodia ei ole tarvittu. Jostain olen lukenut, että moni käyttää samaa metodia siihen, jos koira varastaa lähdössä. Että okei, ei tehdä sitten mitään. Tuli vaan mieleen, että Lillis varasti pari kertaa alussa, ennen kuin malttoi pysyä. Aika hyvin se muuten mielestäni siellä jäpittää, ottaen huomioon, että koiran istuessa startissa mä usein vielä säädän ja huidon jotain epämääräistä ja kertaan ratakuviota ennen lähetystä. Jos otan oikein pitkään kertausta ja kuvittelin samalla ohjaavani, saattaa Lillis yhtäkkiä hyppiä mun mukana sen ohjauksen mukaan.  Ehkä vois kerrata sen radan ENNEN kun pyytää sitä koiraa istumaan ja odottamaan startissa...

Kepit ovat vielä vaiheessa ja sen kyllä huomaa. Lillis on jostain syystä alkanut tarjoamaan kahden kepin kiertoa sen yhden kepin kiertämisen sijaan. Ehkä se luulee tehneensä väärin, kun en palkkaa enää joka välissä. Birgitalla oli tähänkin kiva ratkaisu. Koira opetetaan ensin vain menemään kepeille oikeasta välistä ja tulemaan siitä seuraavasta ulos, sitten jo palkka. Pelkkää tätä treeniä ensin eri kulmista. Pujotteluun edetään vasta kun koira osaa tämän liikkeen (eli kiertää sen yhden kepin, hakeuduttuaan oikeaan väliin). Viimeinen mutkaputkiosio olikin sitten yhtä juoksua ja viimeiselle esteelle tulokulma oli tosi vaikea, mutta meni hienosti jos olin ehtinyt juosta paikalle ohjaamaan. Meidän putkitreenit taitavat näkyä siinä, että tällainenkin putkikulma onnistui. Kiva-kiva! 

Pallo-pallo-pallo-pallo

Piippaavalle pallolle suuri kiitos. Saat koirani ylikierroksille, hyvässä ja pahassa. Birgitta huomasi, että Lilli vetää jo sellaisille (yli)kierroksille pallosta, että se alkaa haittaamaan sen suoritusta. Birgitta ajatteli palkata Lillin yhdessä kohtaa toimimalla apuohjaajana heittämässä palkkaa oikeassa kohdassa. Lilli tiesi että pallo on Birgitalla, ja varasti startista sen mun ohjaaman esteen sijaan suoraan Biritan luo! Emmämitään esteitä halua tehä, mä haluun sen pallon! Ylipalkka on sinänsä mainio olemassa. Se vie nimittäin lenkeilläkin huomion toisista koirista, keskeyttää jo alkaneen haukun, vie huomion jos Lilli tuijottaa toista koiraa, saa Lillin keskeyttämään jäljestyksen ja palaamaan mun luo, vaikka se olisi jo lukittunut (riista)jäljelle (normaalisti ei kuule silloin mitään, vaan menee vaan), jne. Noh, agissa kun vaihdan namipalkkaan, on koira taas äkkiä kiinni mun kädessä eikä niin irtoa. Sama vanha (tokoilijan) ongelma. Pitäisi käyttää namialustoja... Hiekkakentällä kaikki on hiekassa, namit, palkkapallot, koira, minä... Millon pääsee taas keinonurmelle?  Agilityä jatkamme ilman muuta, aivan mahtava laji, mutta niin vaikea... emäntä ei vaan hahmota.

Lisäys 23.6.: Treenasimme myös yksittäisinä esteinä puomia+A-estettä (lue: kontakteja) ja keinua. Puomille yritin ekaa kertaa lähettää pimeästä kulmasta (en tiedä voiko puomin ollessa kyseessä sanoa noin, mutta siis esteen sivusta lähetys) ja suoraan sivulta. Molemmilta kerroilta Lilli mun yllätykseksi sitten hyppäsi sivusta esteelle, eli onnellisesti sen alun kontaktipinnan ylitse... Taas lisää treenattavaa siis. Etenkin puomilla tokoilija minussa näkyy taas, kun tosi usein kuljen puomilla koiran rinnalla ja kontaktinkin se osaa oikeastaan vain niin, että olen sen vierellä naama samaan suuntaan. En aina muista, että koiran voisi jättää istumaan sen puomin taa ja pyytää käskyllä koiran esteelle (tästä ei voi käyttää nimitystä irtoaminen, mutta tavallaan koira suorittaa silloin enemmän itsenäisesti estettä). Jos kontakti tehdään naamakkain, mun pitää ihan fyysisesti pysäyttää Lillis kontaktille. Oli siis oppinut pysähtymään siihen namikipolle (eikä kontaktille)... ja tekee konta-sanalla kumarrusliikkeen (päätä alas tassujen väliin, pylly ylös), eikä oikeasti tiedä sitä 2+2 erilaisilla pinnoilla tassujuttua. Kontaktitreeniä pitäisi tehdä paljon-paljon-paljon ja mun viitseliäisyys on loppunut jo ton ekan paljon-sanan kohdalla.  

Keinua treenattiin vahingossa, sillä Lillis ehti taas kivuta vahingossa tarjolla olleelle keinulle, joka rämähti ja Lillis oli hetken ihmeissään ja muistaakseni hyppäsi sitten alas. Voi kökkis. Ei näyttänyt mitenkään säikähtäneeltä, mä pyysin sen äkkiä takasin keinulle, otin kiinni keinusta niin ettei pääse keikkaamaan, Lilliselle namia syöttäen tooooosi hiljaista vauhtia laskin keinun alas. Lillis pysyy paikallaan ja syö namia. Tehtiin sama ehkä noin 5 kertaa. Ei näyttänyt saaneen mitään traumoja (varma voin olla vasta kun seuraavaksi keinua treenataan). Mun on pitänyt alkaa opettaa rämäytystä Leinosen oppien mukaan, mutta sitä keinua ei ole ollut meidän kentällä. Nyt treenailtiin ihan vähän vaan tyhjällä naapurikentällä olevalla A-esteellä ja keinulla... Hups. 

Keksin tavan saada agilityn kategorioihin niin, ettei se ole listassa ekana (en halua sitä listaan ekaksi) ja siirsin samalla agilityn ö-mappiin. Ja keksin juuri yhden syyn, mikä myös pännii: se että agilitystä on tullut välillä kommenttivyöryjä blogiin. Agility siis herättää tunteita, ihan uskomattoman paljon. Ei voi aina ymmärtää. Joku neuvoi minua säilyttämään blogin enemmän treenipäiväkirjana ja muistilistana poistamalla blogin kommentointimahdollisuuden kokonaan. Mutta kun moni kommentti on oikeasti hyödyllinen. Ja ehkä joskus opin vielä agilitystäkin lukemalla ne vanhat kommentit läpi, kun osaan termit ja ehkä tajuankin, mistä puhutaan.

Haaste lukijoille: agility on jäämässä kesätauolle ja aiomme harrastaa tokoa ja jälkeä. Teidän on kirjoitettava vähintään yhtä paljon ja vähintään yhtä hyödyllistä palautetta myös tokosta ja jäljestä! Niistä nimittäin haluankin palautetta ja kritiikkiä, sillä niitä me harrastamme ihan oikeasti. Agility on meille vaan hauskaa humputtelua. Ehkä jokaisen harrastuksen yritän ottaa sen verran vakavasti, että jos kuitenkin innostuu tai huomaa mahdollisuuksien riittävän kisaamaan asti, niin ei ole nyt ihan läskiksi heittänyt kuitenkaan. Eikä mun mielestä ole järkeä treenata jotain "omilla säännöillä". Sitten voi keksiä sille lajille uuden nimenkin. 

Minun kokemukseni mukaan toko on paljon rennompi laji kuin miltä näyttää ulospäin ja ilmapiiri tuntemieni tokoharrastajien kesken on todella kannustava. Agility taas on ollut ihan muuta kuin miltä näyttää ulospäin. Ehkä se on se, mikä mua eniten nyppii. Mutta me voimme käydä hyppimässä, juoksemassa ja kiipeilemässä metsässä.  Agility on nimittäin todellista pikkutarkkaa hiomista ja junnaamista, miltä se ei minusta näytä ulospäin. Mutta hauska laji silti, vaikka onkin ihan muuta kuin mitä odotin. Onkohan sellaista lajia olemassa, missä saa vaan hullutella menemään. Vaikka on tuo agikin meille aikamoista hauskaa humputtelua vaan. Koettakaa kestää.