Lilli palasi kotiin! Olinpa jo ehtinyt unohtaa, miten ihanaa on aamulla herätä suukkoihin. (Pieni pentupissankatku ei haitannut yhtään.) Vain Lilli osaa herättää aamuäreän emännän niin, että äreys unohtuu. Syksyinen metsä on ihanan värikäs ja raikas. Tämä on niitä tunteita, joiden toivoisi säilyvän ja muistuvan mahdollisimman pitkään. Nyt sitä vasta ymmärtää, miten paljon iloa koirasta on, kun on ollut pitkään ilman sitä normaalia koira-arkea. Toki olen nähnyt Lilliä usein, mutta arjen pienet ilot ovat puuttuneet. Ja lenkkeily. Nyt se palautettiin ohjelmaan.

Olin ajatellut, että Lilli jotenkin henkisesti vanhenisi pennutusreissulla. Tämän päivän havainnointien perusteella on käynyt päin vastoin. Voi tietysti olla, että vauhtia on tullut lisää, kun Lilli on päässyt takaisin nuoruutensa mittoihin. (Lue: Lilli on ollut alkuvuodesta aika pulskassa kunnossa, ja on nyt sopivan sutjakka lady.) Ainakin se on selvästi ketterämpi kuin ennen. Aamulenkillä vedettiin jo hepulia kahteen otteeseen. Ekan kerran, kun pääsi juoksemaan hetken vapaana läheisellä hiekkakuopalla, ja toisen kerran, kun oli käyty tutulla tähystelykivellä (tähän rituaaliin kuuluu myös emännän suukottelu). Hepuli oli semmoista nuoruuden hepulia, hullua ja villiä sinkoilemista moneen suuntaan ja loikkimista. Jälkimmäinen hepulointi sisälsi myös mullan kaivelua öristen. Emäntä oli vähän tylsä, kun ei jaksanut katsoa kauaa iloista hepulointia, se kun sisälsi emäntää päin loikkimista (silloin menee niin sanotusti yli). Emäntä suuntasi hepuloinnin keppien kanssa riehumiseen. Niitä sitten kiskottiin, heiteltiin, revittiin ja silputtiin.

Illemmalla sitten tapahtui ihan superia! Emäntä pakkasi reppuun desin ruokanappuloita kolmeen rasiaan jaettuna (HUOM! ekaa kertaa tavallisia nappuloita palkkana!) ja jälkitamineet. Niitä piti oikein käydä repusta haistamassa useaan otteeseen vänkä ilme naamalla. Se on kanssa tosi kivaa, kun emäntä laittaa saappaat jalkaan. Se tietää vissiin yleensä metsäreissua. Niin sitä lähdettiin lenkille, ensin asfaltilla, sitten heinikossa ja kesantopelloilla. Pelloilla Lillis pääsi vapaaksi ja eteni vain pari metriä ja jäi pitkäksi aika tuijottamaan, että ihanko tosi, että saa mennä vai? "Anna painaa, vapaa!" kannusti emäntä. Ja niin sitä mentiinkin. Sellaista haipakkaa ja niin pitkälle, että emäntä jo kutsuili takaisinkin päin välillä. Että ei ihan niin kauas tarvii painella. Ihan kuin Lilli joskus nuorena. Täynnä iloa, vauhtia ja energiaa.

Ei ole ollenkaan fiksua tehdä jälkiä ihan vieraaseen maastoon. Ei ole ollenkaan fiksua tehdä jälkiä, kun jo alkaa selvästi hämärtää. Olisi pitänyt jättää suosiolla väliin, mutta tehtiinpähän vain. Emäntä oli jo vähän eksyksissäkin taas metsässä, tai ei tiennyt ihan tarkkaa sijaintiaan. Onneksi auto ajoi juuri ohi, niin huomasi, miten lähellä tie on (alunperin olin tekemässä jälkiä siihen suuntaan, mutta teinkin sitten toiseen suuntaan). Jälki kulki mäkeä ylös, suoraan koivikkoon - ehkä jo ryteiköksikin voisi kutsua - jossa piti vähän pujotella puita... Tuli siis aika mielenkiintoisen muotoinen jälki. Alun perin suunnitelmana oli tehdä suunnilleen neliön mallinen (kolme sivua neliöstä) jälki. Ensimmäinen kulma oli kyllä ennemmin 60 astetta kuin 90, eli aika terävä kulma. Muistan Lillin joskus oikoneen kulmia, joten vähän pelkäsin, tuleeko ongelmia siitä. No joo, maasto muuttui kivikkoiseksi kuusikoksi, jossa puikkelehti polun tapaisia. Kiertelin kuusia ja suuria kiviä... ja koivuja... Loppuosa taisi muistuttaa malliltaan enempi Z-kirjainta... Yhtäkkiä huomasin, että edessä häämöttää suurempi polku, jota pitkin olimme tulleet paikalle - olin kulkenut siitä jo, niin en voinut vetää jälkiä sinne asti(?), niinpä tein hienon jyrkän kulman vielä vasemmalle ja palkka kiven viereen (niin ettei näy polulta). Alkoi jo selvästi hämärtää. Alun perin tarkoituksena oli lenkkeillä sen aikaa, että jäljet vanhenee... Ja missäkö Lilli oli jälkien teon ajan? Istua pönötti yksin puuhun kiinnitettynä. Ikuinen pelkoni on (mun suuntavaistolla) että oikeasti joskus hukkaan koiran! Lilli kun istua tapittaa asennossa aivan hipihiljaa odottaen. Tämä on ainut hetki, kun oikeasti toivoisin, että koirani vinkuisi tai piippaisi tai haukahtelisi tai jotain. Tai että sen saisi käskystä haukkumaan. Mutta ei. Tällä kertaa koira löytyi ihan helposti - taikka sitten olen vaan oppinut painamaan mieleen myös sen kohdan tuntomerkit, johon koira jää. Yleensä nykyään koira istuu jälkien teon ajan autossa, mutta nyt ei ollut autoa käytössä (ja oli ihan pakko päästä jälkiä tekemään). Ehkä joskus minäkin liityn niihin, jotka käyvät työpäivän jälkeen vetämässä jäljen - tulevat kotiin ja käyvät koiran kanssa muutaman tunnin kuluttua jäljestämässä. Lillinkin jäljet saisivat olla jo tunnin vanhoja. Tänään meni 10 min odotellessa, kun emännältä loppui kantti - pimeys alkoi oikeasti laskea niskaan. Liian helppoa treeniä TAAS - liian tuore, liian lyhyt ja malliltaan muka vaikea, mutta ei ollut.  On tääkin aloitus! Ai niin, tämä on se kohta missä Lilli piippaa. Kun puetaan jälkivaljaita. Se kiskoi jo tässä vaiheessa jäljelle. Haistoi jäljen alun monen metrin päästä. (Lähdettiin hetkeksi ihan vastakkaiseen suuntaan.) Tehtiin pieni lenkki tässä välissä, niin että lähestyttiin jälkeä sellaisesta osasta metsää, josta emme olleet kulkeneet. Suoraan sanottuna, oli jo niin pimeää, etten nähnyt merkkejä, eikä mulla ollut hajuakaan, että missä se jäki menee. Tiesin vain, että tähän suuntaan kulkemalla tulemme jäljelle sivusta.

Itselle muistiin: tänään jälki lähti VASEMMALLE. Mistäkö tiesin, että tultiin jäljelle? Koira kiristi tahtia ja ryykäsi vasemmalle nenä maassa, lisäksi merkkipyykkipoika läpsähti kasvoihini. No niin, jäljellä ollaan. Herkkupurkki, jonka päällä on esine (tällä hetkellä vielä kepin korvikkeena) ei ollutkaan hyvä idea. Aikaisemmin olen laittanut välipalkan ja loppupalkan ja sitten ne nostettavat esineet ihan erikseen. Se on parempi tapa. Lilli nimittäin heitti kuonollaan purkin päällä olevan lelun mäkeen ja alkoi äheltää palkkarasian kimpussa. (Miten niin sitä kiinnostaa nykyään vaan ruoka?) Pyysin nostamaan lelun, jolloin Lilli otti lelun suuhun, heitti sen taas mäkeen ja ähelsi uudelleen palkkarasian kimpussa. Okei. Tänään siis vain palkkaa rasioista. Ehkä mun pitää ostaa sellaiset suuritaskuiset koulutusliivit, joihin saa palkkarasiat mukaan. Sitten sen lelun voisi ikäänkuin vaihtaa herkkuihin. En raaskinut ottaa toisen löytämää palkintoa poiskaan. Ehkä vois taas suunnitella ennen kuin tekee... Ai, se koira meni jo?! En mitään käskyä ehtiny antaa. Lilli lähti jälkeä eteenpäin, rauhallisempaan tahtiin. Kuin höyryveturi puksuttaa, etenee Lilli jäljellä. Tasaisesti, varmasti, tarkasti. Terävä kulma käytiin kulmassa asti, ei mitään oikomisia. Ryteikön puutkin pujoteltiin - tässä oli kyllä mukana pysymistä. Osa puista meni tietenkin eri puolelta kuin itse olin mennyt, mutta pienillä risukkopuilla ei ole niin merkitystä. Suuren puun jos kiertäisi väärältä puolen, niin voisi jäädä keppi huomaamatta tms. Taas löytyi semmoinen rasia, jonka päältä heitettiin hanska mäkeen. Pois tieltä hanska, nyt syödään nappuloita! Ja matka jatkuu. Nyt taisin ehtiä käskynkin sanoa. Yhdessä kohtaa olin ihan varma, että tässä menin kyllä viistoon oikealle, enkä vasemmalle. Jättäydyin hieman epäröiden vielä taaemmas. Kuljettiin vaan eteenpäin - ja kun edessä alkaa näkyä suuri polku, koira kurvaa samaan tasaiseen puksuttavaan tahtiinsa suoraan vasemmalle loppupalkalle. Oltiin siis jäljellä alusta loppuun saakka. Emäntä eksyi, Lilli ei. Ja taakse päin kun vilkaisin, niin siinä se pyykkipoikakin roikkuu kuusenoksassa. Ei vaan näy pimeässä sen kummemmin sininen pyykkipoika kuin punainen nauhakaan. Lisää jälkimerkkejä, huomattavasti pidempiä jälkiä, ja tästä lähtien jäljestämme vain päiväsaikaan. Toisaalta, aika hauska kokemus olla ihan täysin koiransa vietävänä jäljellä. Lillis menee kuin kone. Tästä on hyvä jatkaa!