Tänään satoi räntää ja vettä vuorotellen, tiet olivat liukkaita ja kaunis lumi muuttui sohjoksi. Mitä paras lenkkeilyilma, eikös? Ruissalossa näytti illalla tältä:

Tähystystornin laidat olivat niin korkeat, ettei pieni perro nähnyt mitään ilman apua, ei edes seisomalla penkillä. Emännän sylistä tähysteltiin sorsien kaakatuksen suuntaan, kuunneltiin ääniä satamasta ja Hirvensalosta ja nuuskittiin yhdessä tuulta. Sadepäivä voi olla hyvä päivä.

Toivotaan kuitenkin, että pian taas pakastaa ja saadaan lisää lunta. Lilli rakastaa lunta! Siinä sukellellaan, möyritään, kieritään... tehdään kettuhyppyjä kuvitteellisia myyriä jahdaten, kaivellaan pupunpapanoita lumen alta, nuuskitaan ja seurataan jälkiä. Vaikka juuri oltaisi oltu tunti lumisessa metsässä, pitää kotipihan lumessa silti kieriä. Tähän rituaaliin kuuluu pieni sukellus päätä lumeen hangaten, takajaloilla pylly pystyssä vauhtia antaen, sitten kellahdus selälleen ja hullua selän vatkaamista tassut ilmaa vispaten. Sitten kunnon ravistus ja avot. Tarvittaessa toistetaan kerran jos toisenkin. Kaikkein hulluin juttu tapahtui kuitenkin vanhempieni kotona maalla. Lilli katosi kesken lenkin taisaiselle ojan pohjalle. Siellä se oli suorittamassa tätä kierimis-vatkaus-operaatiotaan. Kun pääsimme kohdalle, juoksi Lilli meitä vastaan ojan penkalle, mutta päättikin jatkaa vielä hieman vatkausta. Tällöin, ilmeisesti puoli vahingossa, mutta kuitenkin Lilli laski mäkeä selällään kuono edellä penkalta ojan pohjalle. Aina tämä otus yllättää! Tällaista en ollut ikinä ennen nähnyt, nimittäin selällään mäkeä laskevaa koiraa. Eikä mikään yllätys, että asialla oli juuri Lillis.