Lilli the perusperro vietti tänään laatuaikaa isännän kanssa - hihnalenkkeillen. Eilinenkin kun kului hitaimman harrastuksen parissa, päätti emäntä yrittää korvata tarjoamalla vähän aktiviteettia pidennetyllä ilta(yö)lenkillä. Aluksi perushihnalenkkiä. Ohitettiin (ei lähietäisyydeltä) nainen, joka ulkoilutti viittä erikoikoista ja -rotuista koiraa samaan aikaan. Lillis sanoi pariin otteeseen "hau", mutta pallon piippauksella ja nameilla aika hyvin ohi, pysyttiin liikeessä koko ajan. Lilli on ollut sen jälkeen taas epäilevämpi ohitusten suhteen, kun saatiin yhtenä päivänä metsälenkillä valtava kultainennoutaja ihan iholle, eikä se meinannut millään häipyä hätistelemälläkään - hämääntyi vasta kun Lillis itse rähähti sille oikein kunnolla mun takaa ja otus palasi emäntänsä luo, niin että emäntänsä sai otteen pannasta (Lillis oli hihnassa siis). Kultaisen omistaja puhui tällä välin kännykkään... "No nyt täällä on joku koira, ei täällä yleensä tule ketään vastaan." Meitä on niin moneksi. Huoh. Mutta Lillisellä on nyt muutenkin sellainen epäilevämpi kausi menossa. Ja hieman riiviömpää käytöstä esiintyy myös. 

Periaatteessa iltalenkki meni "treenioppien" mukaan, ensin rauhallista hihnakävelyä, vähän hetsausta ja koira irti, kunnon spurtti, riehmista pallolla ja palauttava rauhallinen kävely takaisin kotiin. Ettei tehdä niin kuin joskus metsässä, että auto metsän laitaan, koiran vapautus suoraan takaluukusta painelemaan metsään tuhatta ja sataa. Lillis jaksoi ihanasti odotella, että käydään tien päässä asti kääntymässä hihnalenkkiä, vaikka sen mieli suorastaan paloi pellolle, jossa on saanut riehua vapaana. Pelto oli onneksi aika kuiva, joten sinne siis... pienten hämäysten kera. Pistin Lillisen käskyin kulkemaan suoraan ja tien laidassa kiskomatta ja nätisti koko pellon laidan mitallisen... Hetsasin samalla "mennäänkö pellolle" tms. (koiraa on kiva kiusata :P) Koira perusasentoon, tien ylitys ja panta irti. Käsky "vapaa" ja koira juoksee niin lujaa kuin ikinä vaan pääse tyyliin zoooooom pitkin polkua ja häviää pimeään. No kiva. Lilli käy varmaan suuren pellon toisessa laidassa asti, ladolla jonne polku vie. En viitsi yöllä huudellakaan, kun lähellä on omakotitaloja. Mutta kyllä irtoaa vaikka yksin pimeään! Rohkea likka. Otan pallon taskusta ja piippautan pari kertaa, ja vaalea ammus alkaa hohtaa taas pimeässä ja palaa vähintään yhtä lujaa takaisin jarruttaen oljet lennellen kohdallani. Villiä pallon heittelyä pitkin peltoa ja ikionnellinen koira. Paluu kotiin rauhassa kieli suusta roikkuen. Ilkeä emäntä ei päästä mutaohjan pohjalla käymään, joka niin kutsuu pientä perroa tien laidassa. Lilliä saisi lenkittää vielä vaan enemmän, kun vaan saisi sen ajan jostain. Kuntokuuri olisi molemmille tarpeen. Koirajuoksulupauskin on edelleen lunastamatta. Sopivat valjaat yhä pohdinnassa. 

Kun ollaan kotipihassa, tulee saman talon teinipoika kotiin tuunatulla autollaan, joka sammuu tielle. Meidän pihaan on kuitenkin jyrkkä alamäki, joten poika rullaa pimeällä "äänettömällä" autolla mäen alas parkkikselle. Me väistetään autokatoksen kulmalle, ettei jäädä alle. Lillin oli pakko sanoa sille autolle "hau", niin ihmeellinen juttu se sitten oli. Emäntää vaan nauratti. Aina tulee uusia asioita vastaan, pimeä äänetön liikkuva auto on tosi epäilyttävä. Lillin oli pakko vilkuilla koko ajan taakseen, kun kävelimme sisälle. Pimeän auton kuskinkin on ilmeisesti pakko olla "pimeä" Lillin mielestä. Toisaalta, teinipoika on Lillisen mielestä hieman epäilyttävä, varsinkin jos juoksee autolleen, niin kuin joskus tekee. Kun ei ihmiset yleensä tee niin. Mutta Lillis uskoo kuitenkin emännän vakuuttelut, ettei tässä nyt mitään, ja siihen riittää yleensä emännän sana "ohi". Lillille se taitaa tarkoittaa samaa kuin "vaaraton". Kuten tekstin alussa jo sanoin, Lilli the perusperro. Joskus pitää vaan epäillä normaalista poikkeavia asioita. Läheisissä kerrostaloissa vietetään taas siivouspäivää, ja voin taas muistella sitä erästä kevättä Lillin ollessa epäilevä teini, kun se haukkui jokaisen mustan roskasäkin pystyyn, ja jokaista kävimme katsomassa ja haistamassa todeten sen vaarattomaksi - mutta jokainen uusi musta säkki oli yhtä epäilyttävä. Kyllä tämmöisen "vanhan" koiran kanssa kelpaa keväisin lenkkeillä, kun ohitettiin varmaan 20 mustaa jätesäkkiä niin ettei Lillis edes "huomannut" niitä. 

Keskivertokoirasta poiketen Lillillä on todella hyvä näkö, jota se käyttää paljon esim. palloleikeissä ja havainnointiin. Välillä tuntuu, että siltä ei jää mikään näkemättä, ainakaan liikkuva asia. Siitä on ollut sekä hyötyä että haittaa. Pallonkäsittelyssä, koppaamisessa ja liikeradan ennakoinnissa Lillis tuntuu omaavan ihan yliluonnollisia kykyjä, niin taitava se on (paitsi tukka silmillä ei niinkään). Sosiaalistaminen liikkuviin esineisiin vaati aikaa ja pitkää pinnaa Lillisen ollessa pentu, sillä kaikki ohi suhahtava oli potentiaalista jahdattavaa. Edelleen syysmyrskyllä ei tuo otus vaan voi olla jahtaamatta niitä lujaa viilettäviä lehtiä. Pyörät saavat olla nykyään rauhassa (paitsi jos emäntä sopivasti puhuu puhelimeen eikä varmaan silloin kiellä, voi Lillis yrittää vaikka pysäyttää polkuyöriä, kun silloin voi tehdä mitä tahansa. Nopea oppimaan. Emäntä ei puhu kadulla koiran kanssa kävellessään jostain syystä enää puhelimeen. Ongelmasta pääsisi helposti teeskentelemällä puhelua ja karjaisemalla niin maan peevelisti hölmöilevälle koiralle, viitseliäisyyden puutetta emännältä siis). Ohituksiin hyvä näkö tuo omat haasteensa, sillä Lillis bongaa lähestyvät koirat jo sadan metrin päästä pitkällä suoralla. Ei niin hyvää, ettei jotain pahaakin siis. 

Viime viikolla Lillisellä oli kovin hellyttelynkipeää aikaa. Saattoi istua vartinkin päätään emännän päähän painaen, lähemmäs stepaten ja huokaillen. Kun Lillis nojaa päällään emäntään, kutsuu emäntä sitä tankkaukseksi. Siinä tankataan läheisyyttä. Saadaan emännältä tukea. Viime viikolla siis tankattiin usein, ja kömmittiin jopa itse syliin rapsuteltavaksi istumaan. Tänään Lillistä eivät hellyttelyt kiinnosta, vaan läheisyyden pitää olla semmoista rajumpaa sorttia, kylkeen paukuttamista tai hullua vatkausta. Lillis ei tänään kylkeen nojaile, vaan tulee emännän vierelle laulamaan, että kaipaa toimintaa ja huomiota. Ja kun hellyttelyä emännältä tulee, vaihdetaan riehunnan puolelle, painetaan päätä lattiaan, öristään ja heittäydytään ketoon selkää villisti vatkaten. Läheisyystarjouksia vältellään ja koetetaan vaihtaa niitä villiin leikkiin tarjoamalla emännälle leluja tai höykyttämällä itsekseen pyyhettä. Lillisellä on taas itsenäisempi kausi, jota kuvastaa tuo pellolla kauas irtoaminenkin. Ja rajut hihnassa kiskomisyritykset, jotka loppuivat emännän läksytykseen (kunnes taas vähän kokeiltiin, että mites nyt käy). Jos emäntä on päiväunilla, voidaan läheisyyttä kuitenkin vaivihkaa tankata, mutta vain "huomaamattomasti" emännän jalkaan selkää nukkuessa nojaten. Varsinkaan kainaloiseksi ei tätä otusta saisi, vaikka se viime viikkoinen otus olisi voinut ehkä kömpiä kainaloonkin nukkumaan. Jos emäntä pyytää tekemään jotakin, mitä Lillis ei halua, vaikka siirtymään kivasta köllöttelypaikasta emännä tieltä, voi tämä itsevarmempi Lillis jäädä kyselemään, että onko pakko. Ja emäntä sanoo, että on. On monia kevyitä väistämissanoja, mutta jos emäntä karjaisee "NOUSE!" on tosi kyseessä ja silloin ei pieni riiviöperro enää kysele. Rajoja pitää joskus koettaa venyttää ja hankkia lisää oikeuksia. Viime viikon kiltti-Lillis ei olisi tämmöisiä ajatellutkaan, mutta tämän viikkoisella riiviö-Lillillä on useita suunnitelmia ja yrityksiä takataskussaan. Onneksi emäntäkään ei anna periksi. Lilli the perusperro.