Jostain se bloginkirjoitusaika täytyy ottaa - vaikka sitten viikonloppuyöstä. Meillä on tapahtunut monenlaista. Emäntä teloi nilkkansa, ensin metsäillessään ilman Lilliä ja sitten uudelleen metsäillessään Lillin kanssa. Lääkäri ei löytänyt jalasta murtumaa, mutta suositteli olemaan vääntämättä samaa jalkaa enää kolmatta kertaa... Toinenkin jalka oli nyrjähtänyt viikkoa ennen tätä jälkimmäistä tapausta, mutta ei yhtä pahasti. Mistäköhän tämä telominen nyt johtuu? Huono kunto ja liikaa painoa? Kerrottakoon nyt tännekin, että tein pyhän lupauksen aloittaa koirajuoksu heti kun nilkka on taas terveenä. Tuli vaan sellainen olo, että ei se juokseminenkaan ihan itsestäänselvyys ole, joten voi jopa ajatella, että on velvollisuuskin juosta, kun siihen kerran pystyy. Toisaalta, jos nilkat menee pelkässä kävelyssä... Mutta emme ajatelleet kuitenkaan metsässä juosta, vaan ihan valaistulla pururadalla, jossa tietääkseni nykyään SAA liikkua koiran kanssa, kunhan se on kytkettynä. Seuraavasta palkasta siis juoksuvaljaita ostamaan!  Emäntä kävi siis lääkärissä, ja

Lilli lääkärissä

Aika harvinaisia juttuja ovat olleet onneksi nämä eläinlääkärikäynnit. Nytkin lopputulos oli se, että kaikki "vaivat" hoituisivat ihan itsellään ilman hoitoa. Eli tavallaan turha reissu, mutta siitä ilosta sitä mielellään maksaakin. Parempi niin! Alun perin varasin lääkäriajan, kun silitellessä tunsin Lillin kyljessä patin. Aluksi se oli leveä ja laakea, mutta ennen lääkäriin menoa oli jo kutistunut pieneksi pyöreämmäksi pallukaksi. Eläinlääkäri vakuutti kyseessä olevan melko varmasti ruhjeen, eli traumaperäisen kudosnestekertymän. Patista ei lähde kiinnikkeitä lihaksiin asti. Jos patti on kyljessä vielä kuukauden kuluttua, se voidaan poistaa leikkauksella. Muuten ei vaadi toimenpiteitä. Arvelin itsekin ensimmäisenä, että patti olisi tullut törmäyksestä puun kanssa pimeässä metsässä. Kuitenkaan se ei ollut mitenkään normaalia ihoa tummempi, eikä siinä näkynyt naarmua. Ihon alla vaan tuntui irtonainen klöntti. Koiran kanssa aina oppii uutta, joten nyt tiedän, miltä koiran ruhje näyttää.

Hassua kyllä, mutta ennen lääkärikäyntiä Lillille tuli patti myös kuonoon. Ensimmäinen ajatus tietysti oli, että mistä näitä patteja oikein tulee ja mitäköhän tämä tämmöinen on... Mutta aika äkkiä "diagnosoin" patin tulehtuneeksi viiksikarvan tupeksi - ja aivan erilaiseksi kuin kyljen patti. Kuonon pattia painellessani sen keskeltä nousi esiin erittäin teräväkärkinen viiksen alku. Patti tuntui myös huulen sisäpinnasta tunnustellessa, eli oli varsin iso. Päälle päin ei näy oikeastaan ollenkaan, kun on karvojen seassa ja tavallaan pullottaa molempiin suuntiin, ulospäin ja suuhun päin yhtä paljon. Lääkäri teki saman diagnoosin kuin minäkin. Sain valita itse, haluanko syöttää Lillille antibioottikuurin varmuuden vuoksi - en halunnut, eikä lääkärikään suositellut turhaa kuuria. Minua lohdutti sanomalla, että kyseessä ei ole finniä kummempi juttu. Saatiin kuitenkin Fuciderm-geeliä, jota hierotaan patin alueelle kolme kertaa päivässä viikon ajan. Lisäksi finniä voi halutessaan hautoa lämpimällä - kypsyy kuulemma nopeammin. Mähän olen teille vakuutellut, että Lillistä on tullut pennutuksen jälkeen teini uudelleen. No niin on, finnit ja kaikki!  (vitsi-vitsi-vitsi)

Käskin eläinlääkärin tutkailla myös Lillin napaa, joka on pennutuksen aikana muuttanut muotoaan. Ihan normaalia (kuulemma) sekin. Jo masun pyöristyessä huomasin, että aikasemmin näkymätön napa alkoi selvästi näkyä erivärisenä laikkuna. Lillin kotiuduttua huomasin, että aiemmin pehmoinen napa on muuttunut selvästi kovemmaksi alueeksi. Tämä oli siis tavallaan kolmas "patti", jota lääkärin pyysin katsomaan. Taisi olla aika huvittunut lääkäri vakuutellessaan, että juu, ihan normaali koiran napa tämä on. Samalla lääkäri vilkaisi Lillin masua, joka on jäänyt harmittavasti punaruskean vivahteiseksi, samoin kuin naamakarvat. Aluksi ajattelin, että naamakarvat ovat pentupissan polttamat, mutta uusi kasvava karva värjäytyy sekin punaiseksi. Okei, okei, vaalean koiran värjäytyneet naamakarvat ovat ihan tavallinen juttu - mutta ei Lillillä! Sillä ei ole koskaan ollut värjäytymiä ruuasta tai silmärähmästä tms. - kaunis puhtoinen nassu. No joo, ei tää värjäytyminen nyt niin hirveästi harmita, ja vaikka yhden vuodenkin ajan kestävä karvojen punerrus on pieni hinta ihanasta pentueesta - jos nyt siitä johtuukaan. Eläinlääkäri arveli masun karvojen punerruksen olevan hiivaperäistä ja käski pestä sitä ajoittain hilsesampoolla. Kerran on nyt masu pesty ällötyssampoolla (Lilli ei selvästikään arvostanut operaatiota, mutta antoi emännnän häärätä niin kuin aina). Mun silmiin nassukarvatkin on vähän alkaneet vaaleta, kun ovat vähän kasvaneet. Lillin roukkuva mahanahka (= tyhjät tissit) on palautunut uskomattoman nopeasti! Mä luulin, että niiden palautumiseen menisi ainakin vuosi. Kahdessa ihan takimmaisessa on enää havaittavissa löysää nahkaa, muut ovat palautuneet nomaaleiksi. Tyttö alkaa taas olla ihan oikeastikin kaunis.

Mörköilyä

Aluksi ajattelin, että Lillin mörköilyt ovat jäänteitä pennutuksesta. Itseä harmitti suunnattomasti, että Lilli on alkanut taas vahtia ihmisiä, eli saattaa haukkua esim. yllättäen kulman takaa esille ja vastaan tulevaa ihmistä. Väsyneenä työpäivän jälkeen olo oli sellainen, että kaikki valtava tämän asian eteen jo kauan sitten tehty työ vaan valuu hiekkana läpi sormien - että aloita taas alusta asia, joka on ollut jo satavarma, niin ettei sitä ole tapahtunut vuoteen, varsinkaan kotipihassa. Kotipihassa ei nimittäin vahdita. Pihalla leikkiviä lapsia ei pikku-Lillillä ollut lupa edes katsoa, niin kova oli kuri aikoinaan. Ihmisten haukkumiseen emännän toleranssi on ollut aina nolla. Toisten koirien suhteen ei aina jaksanut olla yhtä tiukka, ja siitä on saanut kiittää, etteivät kauniit ohitukset ole aina itsestäänselvyyksiä. (Koirien ohituksessa taisin ohjailla Lilliä kauniimmin, ihmisiä haukuttaessa emännältäkin löytyi se kova ja terävä käsky.) Kyllä se kova työ vaan kannattaa tehdä aina pentuna, kun se on vielä helppoa. Mutta silti näköjään saa varautua siihen, että takapakkeja tulee. Pahinta, mitä hihnan jatke voi takapakin tullessa tehdä, on näyttää pettymystä. Varmoin ottein vain kertaamaan uudelleen, että mites näissä tilanteissa pidetäänkään pää coolina hihnan molemmissa päissä.

Luulen keksineeni oikean syyn Lillin ajoittaiseen mörköilyyn. Pimeys. Viime vuonna Lillin lähestyessä parin vuoden ikää, menivät pimeämörköilyt toisen mörköiän piikkiin. Ehkä tänä vuonna on vain todettava, että meidän neito-kova-ja-cool pelkää pimeää. Tai jos ei pelkää, niin kammoaa hieman. Pimeässä heiluvat hahmot SAATTAVAT olla mörköjä, joten parempi on haukahtaa, silleen varmuuden vuoksi. Ellei emäntä kerro, että ne on ihan ok tyyppejä, ja koira päätä luottaa emännän sanaan. Tämä on nyt ihan omaa tulkintaa. Lilli on kyllä aika kaupunkikoira, vaikka ei se tuttuja paikkoja pelkää pimeässäkään. Tutuissa lenkkimaastoissa on virtaa 110km/h, oli sitten säkkipimeää tai ei (ja niinhän se ruhje kylkeenkin on tullut kai). Vanhempien luona maalla lenkkeillessä olen kyllä huomannut, että hihnalenkillä se eräs valaisematon tienpätkä saa aikaan sen, että normaalisti emännän edellä korvat "pystyssä" huiteleva koira kulkeekin tyytyväisenä vähemmän macholla asenteella emännän vierellä tai jopa takana. Tuttua peltotietä pinkoo kuitenkin vapaana pimeälläkin menemään - mutta ei tosin ihan yhtä kauas irtoa kuin valoisaan aikaan. Mutta riehuu ja spurttailee kyllä pimeässäkin, eli ei mikään totaalinen pimeäpupupöksy ole kuitenkaan. 

Sanottakoon nyt vielä, että pennutuksen jäljiltä sekä vahti- että laumavietti ovat kyllä edelleen tavanomaista enemmän koholla. Ovat kyllä selvästi laskeneet siitä tasosta, mikä oli aluksi parin kuukauden pennutusreissun jäljiltä kerrostaloelämään totutellessa. Ihanaa on se, että esimerkiksi äskeinen postiluukun rämähdys, Turkkarin kopsahdus eteisen lattiaan ja postitädin/-sedän askeleet käytävässä eivät aiheuttaneet enää mitään reaktiota. Lillin kotiutuessa ensimmäinen posti nimittäin vastaanotettiin suurella äänekkäällä haukkupurkauksella ja eteiseen viiletettiin aika haipakkaa oviaukossa parketilla luistellen tassujen lyödessä tyhjää... Että kyllä sitä edistystä vaan tapahtuu.

Laumavietti näkyy mielestäni siinä, että koira on jotenkin tavanomaista levottomampi, kun vietämme iltaa ilman isäntää (joka on siis usein töissä iltamyöhään). Ja ilme on NIIN helpottunut ja emäntää suukotellaan kovin, kun hän vihdoin ehdottaa, että joskos lähdettäisi hakemaan sitä isäntää töistä. Varsinkaan sitä Lilli ei voi ymmärtää, että isäntä soittaa, mutta sitten sitä ei mennäkään hakemaan sieltä töistä. Silloin parkkeerataan ulko-oven taakse ja kommentoidaan vähintään "vuh", jos hissi rämähtää omaan kerrokseen, että kyllä se nyt varmaan ehkä on se isäntä tms. Eli vahtivietti korostuu tässä tilanteessa(?). Lilli on siis levottomampi, jos sen mielestä joku perheenjäsen on kadoksissa. Isäntä on myös kertonut Lillin protestoivan nykyään keittiöön laittamista, kun isäntä on lähdössä töihin ja Lilli tietää jäävänsä yksin kotiin. Ei "tahtoisi mennä sinne keittiöön, vaikka käsketään" (emäntä ei tietty tämmöistä katselisi ja on sanonutkin, että jos koiran antaa pelleillä tässä kohtaa, niin joka päivä se on hankalampaa = koira yrittää vetkutella aina vain kauemmin). Lilli viettää edelleen yksinäiset arkipäivänsä keittiössä portin takana, ihan vaan siitä syystä, että on siihen tottunut. Silloin ei myöskään tule tarvetta kuunnella käytävän ääniä ja on ehkä helpompi olla kommentoimatta, jos alakerran naapurin käytävässä rähjäävä sakemanni sattuu lenkkeilemään päiväsaikaan. ( Mielestäni Lillin ei kuulukaan olla haukkumatta, jos joku vetää täyttä rähjää käytävässä, mutta kun ei sellaista viitsi kuunnella, olen opettanut Lillin etsimään pallon aina kun sakemannin rähjä alkaa kuulua käytävästä. Tarkoituksena on purkaa syntyneet kierrokset äänettömään palloleikkiin. Kerran on käynyt jopa niin, että olen keskittynyt koneella naputtamiseen ja ihmetellyt, että miksi Lilli tulee korvat "pystyssä" anova ilme naamalla tunkemaan väkisin palloa syliini. Sitten vasta kuulen, että käytävässä haukutaan. Tennari lentää ja kehuja. Ei kaikkien mielestä ehkä oikein, mutta en ole oikein keksinyt muutakaan ratkaisua "pulmaan" ja olen varsin ylpeä tästä aikaansaannoksesta koiruudessa.  Patoamista parhaimmillaan tms. )

Laumavietti näkyy myös siinä, että Lilli on viikonloppuisin todella tyytyväinen, etenkin tänään lauantaina, kun on saanut viettää koko päivän emännän ja isännän kanssa, eli lauma on ollut kasassa koko päivän. Lilli hinkkaa usein naamaansa mattoon tyytyväisyydestä öristen, nukkuu masu taivasta kohti maiskutellen ja nautiskelee ihanasta olostaan. Aivan superia on lenkki, jolle saa mukaan sekä emännän että isännän. Silloin on ilo ylimmillään. Tänään on käyty jopa kyläilyllä, jossa oli kaksi vieraampaa ihmistä, joiden kanssa Lillis oli ihan hyvää pataa. Jopa setä, joka vatkasi korvista, paukutti kylkiä, tuijotti suoraan silmiin ja puhui hassulla äänellä, oli ihan ok ja mukava. Että toisaalta Lilli ei mörköile, vaan on superluottavainen otus.

Asia, josta olen ERITTÄIN iloinen ja ylpeä, ja jossa edistys on tapahtunut selvästi kennelelon aikana (pennutusreissulla), on se, että Lillin huomion saa entistä helpommin pois muista koirista. Isäntä toisaalta valittaa, että hänen kanssaan Lilli reagoi herkemmin toisiin koiriin kuin ennen, mutta emäntä taasen on kokenut, että Lilli kyllä reagoi herkästi, mutta lievemmin kuin ennen. Ja se, mikä on SUURI edistysaskel, on huomion pois saaminen niistä muista. Eli jos Lillin kääntää selin toiseen koiraan ja vaihtaa suuntaa, loppuu haukkuminen ja Lilli pystyy ottamaan itse kontaktia emäntään. Aikaisemmin on koettanut ihan jatkuvalla syötöllä kääntyä kohti toista koiraa. Nyt siis Lilli tietää, että olisi mahdollista kääntyä ja nähdä toinen koira, ja tietää, että toinen koira liikkuu hänen takanaan näköetäisyydellä, jopa lähelläkin, mutta pystyy pysymään selkä käännettynä koiralle ja ottamaan kontaktin emäntään. Tähän voisi verrata tilannetta tokokentällä, kun Lilli itse tiesi, ettei pysty olemaan rintamasuunta häntä ärsyttävää koiraa kohti haukkumatta, niin kääntyi silloin itse niin, että oli selin ärtsyyn koiraan ja rintamasuunta ja katse kohti emäntää. On se vaan joskus niin fiksu ja ottaa niin suuria askelia. Mielestäni Lilli tietää AINA, mikä olisi emännän toive, mutta joskus ei vaan PYSTY toimimaan sen ohjeen mukaan, vaikka haluaisikin (ja joskus ei vaan halua  ja silloin odottaa kovempaa sanaa ennen kuin tottelee). Ja Lillin suuri periaate on, että teki mitä tahansa, niin suukoilla saa aina anteeksi. Pusi-pusi emäntä, älä ole niin vihainen. Olen ihana koira kuitenkin. Ja niinhän se onkin. PARAS!