Rakas päiväkirja, tänään oli lököpäivä. Lököpäivä on ok, ellei jopa superkiva! Aamulla rentoa lenkkeilyä isännän kanssa, jolla ei ole kiire. Sitten nukkumista kotona aika pitkään, kunnes isäntä tulikin töistä ekana. Yleensä se on se emäntä, joka vie mua pitkälle lenkille. Emäntä olikin illan töissä, kuulemma. Potivat hirveän huonoa omatuntoa molemmat, kun isännälläkin oli iltamenoa. Jotain se usein parvekkeella porailee ja sahaakin välillä, joku siihen liittyvä juttu se oli. Joku uusi harrastus. Sain siis tänään kaikki säälipisteet kotiin. Silti pääsin isännän kanssa pitkälle metsälenkille - tosin hihnassa - ja mukaan kyläilemäänkin isännän tuttujen luo, jotka asuvat metsän laidalla. Paljon aktiviteettia siis lököpäiväksi. Ja sitten tuli vastaan koira, joka haukkui ja minä haukuin ensin, mutta se musta koira alkoikin tekemään ohitusharjoitusta ja emäntä on onneksi höpissyt niin paljon niistä treenijutuista, että isäntä oli heti mukana juonessa. Musta koira käännettiin heti taksin niiden tulosuuntaan, jos se alkoi haukkua ja isäntä pelasi sitten peilinä mun kanssa. Menin tosi hienosti ja tehtiin ihan superohitus. Isäntä kun kertoi tästä emännälle, niin emäntä taas kommentoi, että isäntä voisi lenkittää mua enemmänkin, kun meillä menee aina noi ohitukset niin hienosti isännän kanssa ja emännän mielestä enemmän putkeet kuin meidän perheen naisilla. Tiedä häntä. Olen diplomaatti, enkä kommentoi. Niin, sitten tuli taas se tylsä kotona nukkumisosuus, kun emäntä oli vaan siellä töissä ja isäntä jossain kurssilla. Mutta siitäkös riemu sitten puhkesi, kun molemmat saatiin kotiin. Nappasin emännältä hanskan kädestä ja lähdin sen kanssa vetämän hassua "matotanssia", jossa korvat vedetään taakse ja juurista ilmaan - emäntä kutsuu niitä kahvikuppikorviksi - ja kuljeskellaan pyllynvatkauskävelyä rytmikkäästi tuhisten. Sohvalle kiipeäminen ja sieltä alas hyppääminen ovat oleellinen osa matotanssia. Sohvalla voin esittää joskus matomöyrimisliikkeitä myös. Ja taas sain tosi paljon huomiota ja rapsuja. Ja sitten emäntä kaivoi pakastimesta mulle lihaisan luun! Sen kanssa sitten puuhastelinkin pitkään ihan tyytyväisenä. Iltalenkkikin oli tavanomaista pidempi. Ei hassumpaa! Nyt pitäs kai käydä taas unille. Annoin jo sille aika uudelle ankkalelulle kyytiä - se muuten lakkasi hämärästi piippaamasta eilen, ei varmaan mitenkään liity siihen että vedin siltä siiven irti ja täytteet ja muoviosan ulos - joten eiköhän se unikin sieltä taas tule. Sängyssä nukun tottakai! Itse väsytystaktiikalla hankitut oikeudet ovat niitä parhaita! Aikoinaan kömmin joka yö salaa sänkyyn, kun ei sillon just kukaan kieltänyt. Sikeäunisia kaksijalkaisia. Ja lopulta se emäntä päätti, että eihän siitä mitään tule, jos joka aamu pitäisi alottaa karjumalla mua alas sängystä. Niinpä sain jäädä. 

Emäntä on lähiaikoina pohdiskellut sellaisia, että tää mun luonne vaikuttaa mun elämänlaatuun kyllä hyvin paljon. Se oli lukenut jostain jutun, että eläimet (myös ihmiset) joilla on mahdollisuus vaikuttaa ympäristöönsä, ovat onnellisempia. Siksi se emäntä joskus lähtee mun ehdotuksiin mukaan, ja niitähän mulla riittääkin! Mun kanssa leikitään välillä, kun itse tulen ehdottamaan leikkiä. Ja meillä on emännän kanssa sellainen hauska leikki, missä mä tulen katsomaan emäntää sen näköisenä, että nyt oikeesti on jotain asiaa. Emäntä kysyy: "Onko jotain asiaa? Mitä asioita? Näytä." Ja sitten mä kipitän sinne mitä sitten ajattelin ehdottaa, taikka joskus annan vaan suukon emännälle. Silloin emäntä vastaa: "Ai, pusuasioita. Kiitos." Joskus juoksen ovelle ja käännyn tuijottamaan emäntää. Silloin pääsen ulos. Meillä on se YYA-sopimus, niin en ole sellaista vielä tehnyt, että turhaan pyytäisin ulos. Aina on jotain asiaa. Ai niin, yritin mä joskus esittää, että kauhee pissahätä iski just kun olin kuullut alakerran sakemannin menevän pihalle - kröhöm, MUN pihalle siis - mutta emäntä pahus keksi sen heti ja sanoi että semmoinen peli saa loppua. Ja siihen se sitten loppuikin. Harvoin joudun pyytämään itse ulos. Pari kertaa on käynyt niin, että ripuli on iskenyt yöllä. Silloin ei kyllä jää kenellekään epäselväksi, että mää tahdon nyt ulos! Käyn ulvomassa emännälle serenadin (se on sikeäuninen) ja juoksen eteiseen ja hakkaan ulko-ovea tassulla oikein äänekkäästi. Emäntä on epäillyt, että muutamalle naapurillekin on saattanut kuulua, että mun pitää päästä ulos. Mutta asiat tulee hoidettua. Sisälle en päästä. Paitsi silloin kun nuorempi uros kerran kakki lattialle kyläreissulla - kakkasin siihen päälle, ettei pääse kukkoilemaan. Nää on niitä mun tempauksia, joita emäntä ei aina arvosta. Yllätyksiä riittää. Niin, ja jos emäntä yrittää iltalenkillä kaartaa kotipihaan - johon en myöskään kakkaa enkä pissaa, kun emäntä ei halua, sillä pihanurmi on sen mielestä varattu lasten leikeille - ennen kun mun iltakakka-asia on hoidettu, niin mä kyllä uskallan kiskaista hihnasta ryykäisten oikein kunnolla, että hei asiat on hoitamatta, mun on PAKKO päästä vielä tänne sivummalle käymään. Ja silloin pääsen. Vaikka hihnassa ei saisikaan kiskoa. Tämä on kuulemma juuri sitä elämänlaatua. Uskaltaa tuoda tarpeensa esille, jotta saa ne hoidettua. Niin, mulla oli usein nuorempana sellainen riehumistarve. Mulla oli AINA oma pyyhe lattialla, jota sain retuuttaa mielin määrin aina kun siltä tuntui. Iltaisin oli usein villit painit sen pyyhkeen kanssa. Tai... niitä pyyhkeitä on ostettu varmaan kymmeniä, sillä kyllä ne sitten ennen pitkää hajookin käytössä. Oikeastaan mitään en olekaan hajottanut edes pentuna. Emäntä arvelee aina, että sallittu riehumiskohde oli syy tähän. Treenaamiset on aina emännän idea. Niihin lähden aina sata lasissa. Että ehkä yhden kiitoksen voin antaa elämänlaadusta myös emännälle. Mä jaksaisin treenata aina vaan. Emäntä kyllästyy aina ennen minua, että vähän pidempään se vois jaksaa niitä juttuja. Ai niin, ehdottelenhan mäkin joskus treenejä. Mä vedin ihan ittekseni ihmisjälkeä tossa yhtenä päivänä. Saa nähdä tajusko emäntä vinkin. Ja olen mä tässä talven aikana jo muutamaan otteeseen käynyt haistelemassa niitä jälkivaljaita. Keväällä kuulemma vasta, kun lumi sulaa. Sitä odotellessa. Emäntä haluaa kuulemma vielä lisätä, että mun elämänlaatuun vaikuttaa myös se, että mä osaan ja uskallan pitää hauskaa ja irrotella. Ja kuulemma sekin, että vaikka emännällä aluksi oli vaikeuksia oppia lukemaan mua, niin mä olen helppolukuinen koira (jälkikouluttaja mm. sanoi niin) ja mulla on tuhansia ilmeitä ja eleitä. Lista jatkuu myöhemmin. Taitaa tulla romaani, jos emäntä pääsee virtuaalikynän varteen...

Kevättä odotellen,

Lillis