...tuli tarpeeseen  rankan viikon jälkeen (emännällä töitä, kummipoika hoidossa + kummipojan synttärit jne.). Kummipoika on Lillille idoli, joka keksii kaikenlaista. Ehdimme mm. seikkailla taskulamppujen kanssa pimeässä metsässä kovassa pakkasessa juosten - kyllä se Lilli pinkoo moninkertaista vautia "pikajuoksija"-kummipoikaankin verrattuna. Lilli löysi kummipojasta myös innokkaan pallonheittäjän, kunnes emäntä kielsi hauskan leikin, kun alkoi mennä liian vauhdikkaaksi - sisätiloissa. Sohvalla nukkuvan kummipojan sijaan Lilli nukkui kuitenkin emännän ja isännän kanssa sängyssä (paljastettakoon sekin synti nyt ihan virallisesti  ). Aamulla oli Lillillä kuitenkin tärkeä tehtävä herättää kummipoika pusuilla ja hyvin näytti herätyskello toimivan.  Olivat ensimmäistä kertaa myös ihan kaksistaan kotona emännän käydessä kaupassa ja kummipojan jäädessä lukemaan kokeeseen. Lilli oli kuulemma nukkunut ulko-oven edessä maaten koko kauppareissun ajan. Ei ollut vahtinut yhtään. Ilmeisesti siis tekee ilmoitushaukkujaan vain, kun oma väki on kotona - loogista sinänsä. 

Perjantaina oli väsyneet agitreenit, jotka sujuivat ihan hyvin (ensimmäisellä ja toivottavasti viimeisellä pissasakolla höystettynä tosin). Silti fiilis treenin jälkeen on ollut jotenkin outo. Mietiskelin tänään iltalenkillä vähän meidän harrastamista. Kun Lillin tulosta meille neuvoteltiin, sanoin muistaakseni rehellisesti, etten voi luvata, että varmasti alamme harrastaa jotakin lajia, mutta lupasin kokeilla eri lajeja ja harrastaa, jos jostain innostumme. Lilli on ollut ihanteellinen "kokeilukoira", jonka kanssa on ollut sen verran haastetta, että on oppinut paljon koiran kouluttamisesta, eikä varmasti tule hurahtamaan yhteen teoriaan ja väittämään kirkkain silmin, että se VARMASTI toimii KAIKILLE. On ymmärtänyt, että on olemassa hyvin erilaisia koiria. On oppinut arvostamaan aivan erilaista koiraa, kuin mikä lapsuudenkodissa asui (berni) ja oli silloisen käsityksen mukaan "täydellinen koira". Nyt se täydellinen koira on Lilli.  Pinkeiltä silmälaseilta ei voi kokonaan välttyä, mutta tärkein etu siitä, että Lilli oli leasing-koira, on ollut siinä, että pennunkyselijöille kasvattaja jaksoi tivata aina ne Lillin huonot puolet ja asiat, jotka ovat olleet haasteellisia. Niinpä tavallaan nekin puolet on tullut ajatuksen tasolla käytyä läpi ja ymmärrettyä samalla, että mikään koira ei ole täydellinen. Sen teinivuosien bernin kanssa ei juuri mitään olisi voinut harrastaa, kun se oli niin pehmeä ja herkkis. Mutta helppo kotikoira todella! Lillin myötä on oppinut arvostamaan koiran monipuolisuutta, sitä että se syttyy toimintaan keksii emäntä sen pään menoksi mitä tahansa puuhaa. Kaikki lajit tuntuvat olevan sen lajeja. Rajoitteet harrastamiseen tulevat emännältä ja emännän "vihreydestä" ihan kaikissa koiralajeissa.  En osaa arvioida, missä lajissa Lillistä olisi huipulle ja missä ei. Ehkä superpaimenkoiraa siitä ei saisi, niin suurta viettiä ei paimennukseen ollut, vaikka jahtaahan se mielellään kaikkea, vaikka tuulen pyörittämiä lehtiä syksyllä. Emäntä on kokemattomuuttaan vaihdellut koulutuskeinojakin kuin tuuliviiri, mutta Lilli ei ole koskaan mennyt rikki siitä, että eilen tehtiin noin ja tänään tehdäänkin näin. Siinä mielessä todella kestävä koira. Välillä sivulle on pitänyt tulla kierähtäen, sitten jonkin aikaa emäntä kiertäen ja sitten taas kierähtäen... Ja aika hyvin se on hoksannut, että tätä kierähdystä nyt nimenomaan taas haetaan. Vakavissaan treenaamista yritämme välttää yli kaiken. Emäntä on oppinut paljon itsestään koiransa - eli Lillin - kautta. 

Emäntä on oppinut olemaan johdonmukaisempi, mutta silti moni asia on opittu yrityksen ja erehdyksen kautta ja toimintaa moneen kertaan muuttamalla. Ehkä on todella hyväkin asia, että Lilli on jonkin verran kovis ja kestävä koira, vaikka siitä on ollut omat haasteensa taas koulutuksessa. Emäntä taitaa olla melko boheemi tyyppi. Emännän mielestä työelämässä saa olla niin tavoitteellinen ja sidottu aikatauluihin, että harrastuksissa ja koiran kanssa pääosassa on ollut hauskanpito, elämästä ja luonnosta yhdessä nauttiminen, koiran onnistumisen ilon näkemisestä nauttiminen ja tavallaan Lillin kohdalla nautinto siitä, kun koira tekee omasta mielestään töitä 110-lasissa. Kun koira kokee olevansa tärkeä ja koiran ja emännän välille muodostuvan sidoksen voi melkein nähdä ilmassa, kun tehdään hommia yhdessä. Se on syy, miksi harrastamme. Kun harrastamisesta tulee aikataulutettua, tavoitteellista, päämäärät-paperille-kirjattuna-toimintaa, emännän kiinnostus näyttää lopahtavan. Se ei ole enää harrastamista silloin, siitä tulee työtä. Emännälle yksi työ riittää vallan hyvin, eivätkä emännän taidot edes riitä siihen, että koirahommista tulisi työtä. Vai riittävätkö? Tällä hetkellä on aika taidoton olo. Ainakin meillä on treenatessa superhauskaa, eikä koira ole vielä mennyt rikki siitä, ettei emäntäkään aina oikein tiedä, mitä tässä nyt ollaan treenaamassa...

Tokossa vedettiin pitkään tavoitteena oppia olemaan kentällä haukkumatta toisille koirille - kiitos iki-ihanan pentukurssin, jonka antina tämä opittiin. Kenttä = vahdi ja hauku muita... Emäntä on tehnyt suunnattoman työn pyrkiessään tästä tavasta eroon ja on saavutuksistaan jo aika ylpeä. Jos agilitylle (huom. korjasin kategorioihinkin liitely - muut käy agilityssä, me käydään tästä lähtien vain liitämässä siellä) pitää asettaa jokin tavoite, se olkoon seuraava:

Keskitytään hommiin ja ollaan haukkumatta viereisellä kentällä liitäville koirille sekä kentän poikki jatkuvasti seikkaileville ihmisille (kerhohuone). Emännällä kokeilussa piippaava pallo ja koiralla sen ansioista ylikierrokset, joiden voimalla huomiota on haettu pois. Emäntä ei ole kovin innoissaan hyppivästä ja haukkuvasta otuksestaan. Emäntä ei ole varustettu agiliito-ominaisuuksilla. Emäntä on liian hidas. Emäntä ei ole kontaktilla palkkaamassa koiran tullessa alas, kun emäntä on liian hidas. Emäntä ei halua jankata kontakteja, mutta on harkinnut uhraavansa yhden treenikerran pelkkien kontaktien jankkaamisen, joka tulee tapahtumaan hampaat irvessä, koska emäntää ei yhtään nappaa. Emäntä nauttii agilityssä siitä liidosta, ja siitä että vilkas koira saa vihdoin liitää sydämensä kyllyydestä ja suorittaa samalla annettuja tehtäviä. Miksi pitäisi pysähtyä välillä? Ehkä me vielä innostutaan jankkaamaan niitä kontakteja, sitten kun ne on kunnolla pilattu. Onhan me ennenkin edetty persus edellä puuhun, miksi nyt tehtäisi toisin?  Emäntä ei hahmota, emännän kolmiulotteinen ja ties mikä muu kartanlukutaito ei tule ikinä riittämään tähän lajiin, mutta emäntää kiinnostaa juuri se puoli, eli kehittää taitoja joita ei osaa kovin hyvin ja lisää nopeutta ja ketteryyttä emännälle ei olisi ollenkaan pahitteeksi. Treenin kannalta siis. Agilityssä on niin paljon uutta opittavaa, että se vie totaalisesti ajatukset pois menneestä työviikosta perjantaisin. Siksi perjantaitreenit on kuitenkin ihan hyvä idea, vaikka tän viikon äkäilystäni nolostuneena tuli mieleen, että olikohan se perjantaitreeni sittenkään niin hyvä idea.

Mistä tykkään koirassani, kun me harrastamme? Mietin sitä lähtiessäni ulos iltalenkkeilemään ja se tuli mieleeni kuin salama kirkkaalta taivaalta. Luoksetulo. Se on ehkä ihaninta maailmassa. Jätin koiran extempore hiekkaparkkiksella keskellä yötä (klo n.23.50) kuorma-auton viereen pönöttämään ja jatkoin matkaa. Se pieni jännitys, että lähteekö se perään vai ei, ja eihän se lähde, kun sitten vihdoin kääntyy ja näkee sen koiran siellä pönöttämässä asennossa, liikkumatta, hiljaa, kaikki aistit valppaina... Ja sitten kun annat sille käskyn, niin se tulee tuhatta ja sataa luo lumi jaloissa pöllyten. Se täydellinen keskittyminen ja se spurtti, minkä se tekee luo. Ehkä antoisinta missään koiraharrastuksissa ikinä. Vielä enemmän nautin siitä koirasta, joka hulluttelee kierimällä sammaleissa ja loikkimalla tuhatta ja sataa kalliolla... Ehkä virheellisesti ajattelin agilitystä, että saisin katsella tätä täysillä vetävää ja elämästä nauttivaa koiraa agilityssä. Emännän taidot ei vaan tule koskaan riittämään siihen, että menosta saisi lennokasta. Emäntä ei tule koskaan pysymään Lillin vauhdissa. Emännän sydäntä särkee kontakteilla. Emäntä haluaa nähdä hulluna juoksevan, loikkivan, sukeltavan, pujottelevan jne. koiran. 

Nautin kovasti jäljestyksestä, juuri siksi, että siinä oma osani on olematon. Mitä vähemmän itse teen, sen parempi. Siinä koira tekee hommia itse. Jäljestyksen nautinto on juuri siinä, yliluonnollisessa hajuaistissa, jota ihmisen on niin vaikea ymmärtää. Siinäkin oppii tuntemaan koiraansa ja luottamaan siihen. Melkein sormet syyhyää jo siihen, että lumi sulaa ja päästään vetämään jälkiä. On ollut ihana nähdä jäljestyksessä, miten vilkkaasta koirasta tulee ihan superrauhallinen ja huolellinen. Sillä on päällä silloin työmoodi, siitä tulee eri koira. On ollut ihana havaita, miten monia eri puolia yhdessä koirassa voi olla, ja meidän vähemmän vakavan kaikenlaisen harrastamisen anti on ollut oppia tuntemaan koiraansa ja nähdä siitä mahdollisimman monta erilaista puolta. Se on auttanut ehkä tuntemaan koiraa myös arjessa. Lillin luonnetta kun on mahdoton kuvailla muutamalla lauseella. Se on niin erilainen eri tilainteissa. Emäntä on oppinut jo aika hyvin ennakoimaan. Esimerkiksi tänään yöllä lenkkeillessä kuului aika läheltä rasahdus ja joku liikehti siellä selvästi. Lilli jäi korvat nostettuna tuijottamaan äänen suuntaan. Kohta se olisi kajauttanut haukun ilmoille, mutta sanoin, että "ei haittaa, jatketaan me tännepäin". Emäntä kuittasi tilanteen, koira nollasi ja jatkoi normaalisti haistelua. Mutta on se niin kiva tietää, että jos sieltä saapuisi epäilyttävä yöhiippari, koira ainakin haukahtaisi sille, jos niin haluaisin. Siitä lapsuudenajan bernistä ei koostaan huolimatta olisi juuri tukea ollut pimeällä kujalla... Lillistä voin sanoa, että jos joku kävisi emännän päälle, niin ainakin se nostaisi kovan metakan eikä puikkisi karkuun. 

Ystävänpäivänä kävimme vierailulla perheessä, jotka joutuivat luopumaan hiljattain koirastaan. Lilli oli taas terapiakoirana perheen lapsille, ja oli hauska nähdä pienen vauvan kasvoille syttyvä valo, kun näköpiiriin ilmestyi koira. Eihän me ihmiset oltu enää mitään, kun katse seurasi vain koiraa. Lilli on joskus palluteltavakin koira. Ja kestävyydestä on hyötyä, kun lapsi juoksee perässä ja taputtaa-taputtaa-taputtaa. Lilli myös istui taputeltavana. Vauvan viereen parkkeeraaminen oli kuitenkin virhe, sillä vauvan käsi otti pitävän otteen korvasta ja repäisi. Seurasi Lillin kiljahdus, vauva irrotti otteensa ja Lilli antoi seuraavaksi vauvalle tuhannesti suukkoja.  On se vaan ihana koira. Tulee mieleen kerta, kun eräs toinen vauva käytti Lilliä lyömäsoittimena, marakassilla päähän ja Lilli vaan istuu ja sulkee silmänsä kun marakassi osuu. Juu, mikäs tässä, soittele vaan... Arvasin, että tänään oli vauvalle tullut kakat pöksyyn, kun Lilli kävi määrätietoisella ilmeellä nuuskaisemassa...  Tähän perheeseen on tulossa berninpaimenkoiranpentu myöhemmin keväällä, ja Lilli pestattiin sosiaalistajaksi pennulle. Enemmän kuin mielellämme saavumme paikalle ja emännälle saattaa vierähtää jopa kyynel poskelle, kun tulee niin teiniajat ja Nita-niminen koira mieleen. Koira, jonka tehtävä on olla kotikoira, lenkkikaveri ja lasten ystävä, on ihan yhtä tärkeä koira kuin se multivoittaja tai harrastustykki. Ja uskon edelleen siihen, että harrastaa voi vähemmän vakavastikin. Vielä kun sen itse muistaisi... Kevään harrastukset pohdinnassa nimittäin. Ihan kaikkea kun ei oikein voi harrastaa! Liikaa tarjontaa = positiivinen ongelma. Kiitokset kaikille harrastuskavereille avusta, ohjeista ja kommenteista. Ilman niitä emme olisi päässeet harrastuksissamme eteenpäin. Joskus kuitenkin harrastusähky iskee ja sallittakoon sekin. Kun kaikkea ei voi harrastaa, täytyy varmaan laittaa harrastuksia arvojärjestykseen - valitettavasti agility ei tule olemaan tällä emännällä koskaan ekalla sijalla.