Esineruutuilua

Ihanaa, että tulee treenattua (yllättävän suurella porukallakin) tätä olennaista osiota, jota ei yksin tule treenailtua. Lillis näytti muistavan mitä tämä puuha on. Mulla oli kummipoika apurina, kovin kätevää. Esineruutu oli pienennetty versio, mutta muistaakseni suurin esineruutu missä olemme treenanneet (pk-puolen treenien täysikokoisissa ruuduissa kun esineet jätettiin ihan lähelle, niin niitä en nyt laske). Tällä kertaa esineitä jätettiin siis melko pitkän matkan päähän. Ruudun takaosassa oli mäennyppylä. Ensimmäisen esineen kummipoika vei ihan mäennyppylän päälle, niin että Lilli näkee, ja heilutteli esinettä ja huuteli Lilliä, tiputti esineen Lillin nähden ja poistui ruudusta. Mäennyppylä oli yllättävän vaikea. Lillis etsi esinettä mäennyppylän edestä ja sen sivusta, eikä löytänyt. Koiran kutsu pois, kummipoika näyttämään esinettä uudelleen, uusi lähetys ja löytö. Seuraavalla kierroksella vieraan hajuinen hanska nousi kerrasta. Hyvä-hyvä. Ok-treenit.

Pohdin:

Hetsasin Lilliä tosi paljon, jotta saan sille räjähtävän lähdön ja etenemään varmasti kauas esineelle asti. Höpöttelin sen korvaan yllyttäen ja kiskoin sitä taaksepäin, ennen kuin päästin matkaan käskyllä esine. Lähetin muistaakseni vielä kyykkyasennosta... Onko tämä kaikki tarpeen? Pitäisikö jo pyrkiä eleettömyyteen lähetyksessä?
Kehun löydöstä ja pyydän tuomaan, onko se enää tarpeen?
Palautus, palautus. Koiran olisi hyvä osata noutoliike (esineen luovutus) ennen esineruutuilua. Nii-in. Miten musta tuntuu, että olen vaan jättänyt kaikki vaikeammat treenattavat opettamatta ja skipannut niistä iloisesti niihin helpompiin treenattaviin asioin. Pienoinen ryhdistäytyminen kenties paikallaan? NYT pitäisi saada se nouto (luovutus) kuntoon, vähän niinkuin viimeisiä mahdollisuuksia sen saralla. Lillin on esineruudussa oppinut heittämään esineet mulle kaaressa. Teki nytkin niin. Revin esineellä, että sain siihen kunnon pidon, VAIKKA tiedän, että etsittyä esinettä ei saa riepotella. Lillis vaan niin harvoin työtä tehdessään ryhtyy niillä "työesineillä" leikkimään, että jotenkin en osaa sitä pelätä. Ja vaikka olen saanut tarkat ohjeet, miten luovutus opetetaan taaksepäin ketjuttamalla, pitämisestä naksutellaan jne. - niin taas vaan yritän päästä siitä mistä aita on matalin ja säädän jotain omia repimiskuvioita luovutukseen. Kohta olen taas persus edellä kiipeämässä puuhun, kun olisin voinut tässä vaiheessa valita kiipeäväni sinne oikein päin! Ei mitään uutta...
Lillis mun mielestä tajuaa tallatun alueen, eikä tule siitä yli. Hienoa! Irtoaminen tarpeeksi syvälle (ilman sitä hetsausta) vaatinee harjoitusta.

Hassuja huomioita:

Lilli kiskoi hihnassa kävellessään MUN kanssa sinne tänne ja yritti päästä kavereiden luo. Kun annoin hihnan KUMMIPOJALLE, niin Lillis lakkasi heti kiskomasta ja käveli mun perässä tai jommalla kummalla puolella mua seuraten. Mitä ihmettä!?! Noh, vapaana se osaa kävellä fiksummin, kuin hihnassa, mutta että siellä hihnan päässä on joku muu kuin minä niin silloinkin... Aina en vaan ymmärrä. Outo otus.
Tässä ei mun mielestä ole mitään hassua, vaan ärtsyä, mutta edelleen vaan, kun laskin muovikassin maahan, niin sitä piti kovasti ja äänekkäästi vahtia muilta koirilta. Voi jestas! Nostin muovikassin puun oksalle, niin neiti oli taas rento oma itsensä. Paitsi että vesikuppiaan voi myös vahtia. Ja jos joutuu puuhun kiinni, niin muut älköön tulko lähelle. Tulee kova sana.
Urosten kanssa voi aina pelata pelejä, ja yhtäkkiä päättää, että nyt ei saa liehitellä - ja sitten taas parin sekunnin kuluttua itse hakea sitä urosta uudelleen liehittelemään... Lilli on kyllä pieni possu joskus. Parhaiten se tulee muiden kanssa toimeen, kun porukka pysyy liikkeessä. Seisoskellessa voi alkaa päräytellä muille - ehkä ihan vaan sen äksönin takia. Että tehdään nyt jotain!
Lilli osaa odottaa tosi hienosti ja melko hiljaa puuhun sidottuna. Jokainen esineruutuilija sai kyllä kuulla, että MINÄKIN haluan sinne esineruutuun ja MINÄKIN kyllä osaisin jos pääsisin, että pitääkö sitä esine-käskyä niille muille antaa... Lilliä ärsyttää vaan niin paljon, kun joku muu saa tehdä jotain - tai oikeastaan se kommentoi aina kun toinen koira juoksee vapaana ja se itse on kiinni (luoksetulo, agility, esineruutu). Mä väitän edelleen, että tämä on siellä pentukurssilla opittua toimintaa. Ensin maataan puoli tuntia paikallaan (ei tarvii kommentoida, kun muut koirat makaa paikallaan maassa), sitten kun muut koirat lähtee liikkeelle ne haukutaan suuriäänisesti ihan pystyyn hännän tyvestä lähtien, ja emäntäkin vaan yllyttää tekemään niin huutamalla, heittämällä vettä naamalle ja painamalla hihnasta maahan = kiristämällä hihnaa. Mä jo haukun niin lujaa kuin jaksan, mutta emäntä vissiin haluaa mun haukkuvan vielä lujempaa... Voi ihana pentukurssi. Kumpa olisin aloittanut koiraharrastusurani jossain muualla!!! Mua niin harmittaa joskus tuo typerä kurssi. Ja se, etten saa opetettua tuota tapaa pois. Sitkeä työ jatkuu. Jos saisin aloittaa alusta niin... Ai niin, mutta ainahan voi hankkia uuden pennun niillä ominaisuuksilla, mitä haluaa. Tosiasia on, että vaikka näkisi miten paljon vaivaa, voi toivotusta yhdistelmästäkin tulla yllärinä ominaisuuksia, jotka periytyvät kenties jostain kaukaakin. Eli tilausperroja ei periaatteessa ole olemassa, vaikka kannattaahan sitä tehdä selvityksiä ja odottaa sitä sopivalta tuntuvaa yhdistelmää. Mun ensimmäisen koiran hankitatekniikalla = "haluan tämmöisen espanjanvesikoiran" mulla on kuitenkin käynyt mun mielestä ihan hyvä tuuri. Voisi sitä kädessä olla hullumpikin otus, joka ei niin olisi hanskassa. Lillis, kaikesta huolimatta, haluaa miellyttää, tykkää tehdä, on innokas, sillä on sisäinen moottori ja yritystä. Sillä on myös oma tahto ja ihanat (joskus vähemmän ihanat) omat kuviot. Kun oppii ennakoimaan näitä "omia kuvioita", on elo ihan mukavaa. Lillis on taitava ilmoittava vahtikoira, ja opettaa varmasti mieluusti nämä taidot sille toisellekin koiralle, jos tähän talouteen sellainen joskus muuttaa.