Käytiin iltalenkki pidemmän kaavan mukaan ja heiteltiin vähän palloa lumisohjoisella pellolla. Kun oltiin palaamassa takaisin kadulle, laitoin Lillisen hihnaan. Ja nyt on pakko vähän hehkuttaa, kun aina tulee vaan korostettua sitä mitä ei osata ja mikä ei suju, niin tämä meiltä sujuu:

Hihnan laitto on Lilliselle oikein mieluinen tapahtuma ja se avustaa päänliikkeellä hihnan laitossa. Jotain on siis opetettu oikein... Tai kenties kerrostalossa asumisesta on ollut se hyöty, että kun ovesta ei ole lähdetty koskaan ilman hihnaa, tarkoittaa hihna itsessään sitä ulos pääsemistä ja kaikkia mieluisia mielleyhtymiä. Metsärallin jälkeen hihnan laitosta on aina saanut myös namia, joten Lillis usein lipoo huuliaan hihnaa laittaessaan.  Niin, ja yllätinpä sen kerran ihan oikeasti laittamasta itselleen yksin hihnaa kaulaan eteisessä, kun emännän lähtö vähän vissiin kesti ja neidolla oli kiire... Se oli repäissyt hihnan alas eteisen koukusta ja koetti epätoivoisesti nostella hihnaa kuonolla ilmaan, niin että se löpsähtäisi kaulaan... Hihna on ihan mukava juttu. Tutuissa metsissä Lillis tietää ne kohdat, joissa hihna laitetaan ennen tien ylitystä tms. ja onneksi muistuttaa emäntää tökkäisemällä ja merkitsevällä katseella, jos emäntä ajatuksissaan kävelee tämän hihnanlaittokohdan ohitse. Autolle mennessä hiljaisilla alueilla ei enää hihnaa tarvita. Neito on sen verran vanhentunut, että ei karkaa enää siinä kohtaa, jos on vapaana ja käsketään autoon (teininä paineli karkuun katseella, joka sanoi "älä hulluja puhu" ja saattoi olla ihan sen näköinen, että menkää te vaan, mä jään tänne metsään ja pärjään aivan hyvin yksin, terve!) vaan hyppää ihan kiltisti käskystä autoon. Ihme juttu. Vanha ja viisas koira. Joku särmä on neidosta hioutunut kuitenkin.  

Toinen asia, missä emäntä on onnistunut tai jopa harjoitellut asiaa liikaa, on se, että Lillinen käy metsässä tietyin väliajoin emännän luona = tarkistaminen? Emäntä on tosin omasta mielestään vahvistanut tätä liikaakin, sillä Lillistä on tullut jojo, joka käy vähän liikaakin varmistelemassa ja kyselemässä emännältä, että saako nyt irrota leikkimään. Joskus teininä Lillinen irtosi hyvin kauas varsinkin poluilla, kun hajujäljet veivät mukanaan. Poluista innostusta on käytetty myös hyväksi ja Lilli osaa etsiä käskystä metsästä polun osoitetusta suunnasta. Myös pienemmältä polulta suuremmalle tultaessa Lillinen ehtii aina ilmaista asian emännälle ennen kuin emäntä ehtii huomaamaan sitä suurempaa polkua, ja on silminnähden ylpeä urotyöstään. Lillis siis tavallaan keksii itselleen töitä ja asioita, joissa on tärkeä... Onhan siitä oikeasti hyötyäkin ja mun mielestä kertoo koiran älystä, jos sille voi antaa käskyn: "etsi-polku-vasen" ja tällä käskyllä Lilli irtoaa edelleni, odottelee mua tarvittaessa ja kun seuraava polku lähtee vasemmalle, se etenee sitä vasenta haaraa noin metrin ja jää "ilmaisuasentoon" eli seisoo paikallaan merkitsevällä katseella varustettuna ja odottaa, että ehdin lähemmäs ja reagoin. Silloin juoksee hakemaan palkan ja luvalla irtoaa löytämälleen polulle iloisena ja tärkeän näköisenä. Onpa se joskus johdattanut meidät autolle omia jälkiämme pitkin syksyisessä metsässä, kun pimeys ja sade on päässyt yllättämään, eikä emännällä ole ollut sijainnistaan enää minkäänlaista haisua. Ja Lillis on näistä tehtävistään niin ylpeä. Nenähommat on sen juttu. Jojotuksesta vielä: Lilli unohti tyystin emännän olemassaolon viimeksi pitkästä aikaa, kun oltiin Lillisen pentujen kanssa lenkkeilemässä pelloilla. Jossain vaiheessa se reagoi vislaavaan emäntään, niin että tuli pari metriä takaisin päin emännän suuntaan, katsoi, että siellä se on eikä mitään hätää näytä olevan ja jatkoi pentujen kanssa painimista. Mun ois tietysti pitänyt olla ihan supervihainen, mutta koska neito on nykyään aina kuulolla metsässä eikä ota mitään omin luvin spurtteja, olin vaan liikuttunut siitä, että ne omat pennut on oikeasti niin rakkaita, että emäntäkin unohtuu hetkeksi.  Aika söpöä. 

Ja sitten takaisin tähän päivään. Oltiin tulossa pellolta, Lillinen hihnassa, kapealle asfalttitielle. Näen, että suunnassa johon olemme menossa, suhaa keksikokoinen koira fleksissä keskellä tietä sinne tänne. Kulkusuunta ei edes selviä, kun omistajakin vaihtaa puolta ja suuntaa ja koira näyttää vievän sinne minne haluaa. Koira vetää suunnilleen ympyrää ja heiluu sinne tänne nenän viemänä. Autoa sentään väistävät tien varteen. Mä kyllästyn odottamaan, että saisin jotain selvää, että odotellaanko ohitusta varten vai mitä, ja yskin ja kröhin oikein äänekkäästi. Tästä on tullut mulle sellainen vakiojuttu, että jos epäilen, että lähistöllä on jollain koira auki tai "ei ruodussa", niin yskin oikein äänekkäästi virkayskää välttääkseni mahdolliset konfliktit koirien kesken. Ilmeisesti auttoi, koirakko jatkaa matkaa meistä poispäin. Nyt kun olin nähnyt keskellä tietä suhaavan koiran, osasin seurata Lilliä, että mitä se tekee kun saa koirasta hajun. Kun olemme kohdalla, jossa koira suhasi hetki sitten keskellä tietä edestakaisin, Lilli jättäytyy mun taakse ja ottaa katsekontaktia minuun! Tajuan sentään palkata sen. Taas on melkein tippa linssissä, kun se yrittää oikeasti niin paljon. Pelkkä koiran haju sai sen jättäytymään mun taakse "hoida sä vaan tää" asenteella ja ottamaan katsekontaktia. Luottamus on siis suuri, joten sen puutteesta ei ole kyse. Yritystäkin on minun mielestäni aivan hirmuisen paljon neidossa. On se vaan kumma, miten tällä kaavalla saadaan ne ohitukset välillä niin läskiksi. Opittuja tapoja, emännän osaamattomuutta? Kumma juttu. Perusasiat kunnossa kuitenkin ja sehän on tärkeintä. Tullaan pätkälle, josta alkaa erillinen kevyenliikenteen tie, ja siellähän se fleksikoira suhaa edestakaisin pitkän matkaa kummallekin pientareelle lumikasoissa hyppien, puolelta toiselle fleksin mitan vaeltaen. Liikkuminen näyttää olevan aikas hidasta, joten ohitus väistämätön. Päätän pelata varman päälle, ja me lähdemme ohittamaan autotiellä tien oikeaa laitaa. Lillis on koko ajan jutussa mukana, niin että mulla on ihmetyksestä suunnilleen suu auki, kun vaan lappaan koiralle namia, joka seuraa itse vasemmalla puolella - eli sen koiran puolella - ja pitää kontaktia eikä edes vilkuile sitä ohitettavaa koiraa päin. Valtavat kehut kun kurvaamme takaisin kevyenliikenteentielle ohitettavan koirakon eteen. Lillis näyttää niin hölmistyneeltä emännän biletyksestä, että TAAS epäilen, että mahtoiko se huomata koko koiraa... Aina sama juttu kun onnistumme. Mutta en usko, että se muuten olisi tarjonnut moista "ylisuoritettua" kontaktia. Aikas kiva juttu. Näitä lisää vaan. 

Mitä enemmän puuhaat, sitä energisempi koira. Joskus näyttää siltä. Toki kolmen päivän hiljaiselo tuo myös yleensä vipinää tassuun, sitten kun vihdoin jotain tapahtuu... Mutta nyt tehtiin pitkä iltalenkki ja käytiin heittelemässä palloa pellolla, eikä neidolta tunnu virta loppuvan millään. Pyyhkeen kanssa on riehuttu jo kolme erää kunno painivääntömatsia. Hurjaa pyyhkeen teurastusta. Virtaa jäi purkamatta ja vipinää tassuun. Tätä ennen siis koira on pötköttänyt maailman rennoimmalta vaikuttavana ostuksena kieli pitkänä... Virtapiikki ilmestyi siis toiminnan jälkeen. Mutta kokemuksesta voin sanoa, ettei tämä perro mene rikki pidemmästäkään toimettomasta jaksosta. Vahtiminen ja muu oheistoiminta saattaa lisääntyä, mutta mitään se ei riko eikä riehu sisällä - ennen kuin hakee vauhtia toiminnasta ulkona. Sisällä rento pötköttelijä, ulkona valmis toimintaan ja työtehtäviin. Aika ihanne otus siis. Voin kyllä vannoa, että jos tuon kanssa vetäisi kolmen tunnin lenkkejä joka päivä, olisi varmaan ihan tyytyväinen tilanteeseen ja alkaisi jopa ehkä vaatia niin paljon toimintaa joka päivä, kun siihen tottuisi. Mutta pärjää selvästi vähemmälläkin. Miten paljon toimintaa vaativa rotu tämä sitten on? Itse olen huomannut, että teettämällä päänvaivaa erilaisten harrastusten muodossa, ei sitä liikuntaakaan tarvita niin paljon. Laatu korvaa määrän? Ja se mun parjaama agility näyttää olevan todella tehokasta toimintaa = hoksottimia ja liikettä. Ei mikään huono laji ollenkaan. Todella erilainen laji vaan, mitä emäntä ehkä odotti. Ja jälki sun muut perinteisemmät vaativat koiralta selvästi enemmän rauhoittumista, keskittymistä, hillintää, tarkkuutta, luontaisten aistien käyttöä... mun lajien arvostus on edelleen siellä suunnalla, mutta ajatukset voivat muuttua.  Monipuolinen otus on tämä blondi. En vaan voi olla ihmettelemättä, että se innostuu lajista kuin lajista. Meillä on runsauden pula. Se tykkää kaikesta. Mutta missä se on parhaimmillaan tai mihin sillä on parhaat edellytykset... kas siinä pohdittavaa!

Lillistä on muuten tullut täti! Onnea Mingolle ja kasvattaja-Hannalle!