Ollaan tulossa metsälenkiltä, Lillis hihnassa, tullaan metsän läpi kulkevalle kävelytielle mutkan kohdalta. Mutkan takaa tulee esille koira - jonkin pieni spanieli - Lillis bongaa sen, haukkuu pari kertaa ja sitten -PING! - lamppu syttyy, haukkuminen loppuu kuin seinään, koira kääntyy 180' eli naama mua päin, persus sitä koiraa päin ja alkaa tuijottaa mun taskua. Vielä tässäkään kohdassa en ole edes ehtinyt sanoa mitään (miten niin h-i-d-a-s), mutta tajuan sentään kaivaa sen piippaavan pallon taskusta ja heittää sen koiralle. Leikitään pallon kanssa ja nyt mun suusta tulee jo niitä kehujakin. (Vaikka pienoinen uskonpuute-ahdistus-suunnitelmattomuus nyt vaivaakin, niin onnistuuhan se emäntä edes jossain!!!  Tää toimii näköjään.) Ehkä siis kestän sitä, että piippaava pallo vetää koiran ylikierroksille ja siitä tulee hieman Duracell-pupu, joka saattaa kesken metsälenkinkin intoutua kaivamaan palloa taskusta tai yrittää saada sitä hyppimällä ja kerjäämällä - kun se TIETÄÄ että siellä taskussa se ihanuus nyt on ja mä niin HALUISIN sen just nyt. Superlelu on löytynyt. Tämä oli kyllä eräänlainen lottovoitto ohitustreenin suhteen, VAIKKA koira olikin pieni ja VAIKKA kunnon ohitusta ei edes tullut, kun koirakko kääntyi T-risteyksestä toiseen suuntaan (ja arvatkaas sainko taluttaja-sedältä hieman katseita, kun koirani eka haukkui ja sitten mä vielä palkkaan sitä hihkumalla ja leikkimällä villisti...  Tämän asian suhteen mulla on kyllä selvät sävelet, eli hällä väliä onko sieltä suusta tullut jo hau vai ei, toinen koira näkyvissä = pallo. Ja edelleen kierrellään vastaantulevat koirat mahdollisuuksien mukaan kauempaa ja koetetaan saada vain onnistuneita treenejä aikaan.) 

 Lamppu on syttynyt, neito luopui ITSE ja vielä suurieleisesti sen toisen koiran haukkumisesta ja pyysi katseella palloa.  Niin paljon se yrittää... ja niin ihana se on. -huokaus-