Vietimme viikonlopun Ylöjärvellä ja Tampereella erittäin tutun oloisessa seurassa. Mukana menossa olivat Lillin lisäksi Viivi, Mingo, Sisu, Sulo,  Amppu, Rino, Unto, Kuro, Lennu, Peetu, Vilma, Veikka, Santtu, Dimas, Jamppa, Vilho, Enska, Manu ja Olga. Ohjelmassa oli toimintapisteinä näyttelykoulutusta, tokoa ja jälkeä. Sade alkoi sopivasti, kun toimintapisteet olivat ohitse ja oli ruokailun aika sisätiloissa. Ruuan jälkeen oli leikkimielinen makkaransyöntikisa, jossa Lillis oli aika haka, mutta voiton vei Jamppa. Jamppa on myös harrastanut jälkeä, ja vedimme jäljet Lillille ja Jampalle.

Olipas kivaa päästä toisen tekemälle jäljelle! Huomasi heti muutamia puutteita omista jäljistä. Mun jäljet kulkee helposti epämääräisesti ristiin rastiin ja väistelen tiettyjä maaston kohtia helposti (risukoita, teitä, puunrunkoja) kun pitäisi vaan vetää jälki niistä yli. Koira nimittäin voi oppia ennakoimaan, että ei se jälki voi kulkea tuollaisesta paikasta... Oli myös kiva saada palautetta meidän jäljestyksestä. Kuulin nyt toisesta lähteestä, että kuljen liian lähellä eli pitäisi antaa pidempää liinaa Lillille jäljestäessä, ja että Lilli on helppolukuinen koira. Siitä näkee heti, onko se jäljellä vai ei. Mun pitää vaan oppia lukemaan niitä eleitä. Tuntuu, että olen aina kiinni risukoissa ja seuraan jälkimerkkejä... kun pitäisi seurata sitä koiraa ja oppia lukemaan sen toimintaa erilaisissa kohdissa, esim. kulmassa. Pitäsköhän meidän alkaa etsiä jälkimaastoja, joissa aluskasvillisuus on melko matalaa, niin että voisin joskus keskittyä oikeasti siihen koiraan ja sen työhön. 

Jälki

Lähetys janalta. Lilli lähtee takajäljelle, mutta palaa muistaakseni itse. Jäljestää metsäosuudessa ihan kivasti, sopivalla vauhdilla. Hukkaa jäljen kahteen otteeseen, mutta etsii sen itse. Ja molemmilla kerroilla mä pönötän siinä tiellä, kun olen ollut liian lähellä Lilliä sen jäljestäessä. Pitäisi oppia lukemaan tarkemmin, milloin jälki on hukkunut, jotta osaisin antaa sille vielä enemmän liinaa (eli tilaa). Ja tosiaan, antaa työrauha ja pysyä itse kauempana Lillin jäljestäessä. Pariin otteeseen liina oli kiinni risukossa, mutta Lillistä eivät onneksi keskeytykset suuremmin haittaa. 

Jälki oli merkitty paljon harvemmin, kuin itse merkkaan. Oli outoa, kun muutamaan otteeseen ei itse tiennyt yhtään missä jälki kulkee. Mun pitäisi oppia lukemaan koirasta, missä jälki menee, eikä katsoa sitä niistä jälkimerkeistä... Siksi voisin ehkä itsekin harventaa sitä merkitsemistä. Ja oli silloin kerran jänskää tehdä jälkeä, jota ei ollut merkattu ollenkaan. Vaatii kyllä melkein kaverin tekemään jälkeä, sillä pitäähän jonkun tietää ja muistaa missä se kulkee (kun mä keskityn vaan koiraan)... tai sitten joku piilomerkintäsysteemi käyttöön ihmisjäljelläkin. 

Me saatiin seuraajia jäljelle. Lilliä ei ole jäljellä haitannut perässä kulkevat ihmiset, kymmenenkään ihmistä. Se jäljestää vaan. Nyt ihmiset kuitenkin seisoivat tiellä, ja jälki kulki sen tien yli. Nyt ihmiset sitten häiritsivätkin Lilliä ja se haukahti seisovaa ihmisjoukkoa, kun olimme tulossa metsästä kohti tietä ja tavallaan kohti sitä ihmisjoukkoa. Tien ylitys oli Lillille vaikea. Se lähti haistelemaan tietä. Ohjasin sen takaisin jäljelle pariin otteeseen. Jälki kulki myös suurten tukkien yli, joita oli tien laidassa. Lilli eksyi tässäkin jäljeltä, tai oikeastaan se haistoi sivussa olevat makkarat (siellä oli ollut makkaruutu) ja kävi syömässä ne ja jatkoi sitten jäljestystä. Palkka oli vasta jäljen lopussa. 

Keppitreeniä (ilmaisua) pitäisi opettaa jäljestä erillisenä juttuna. Harmi, että on jäljestetty niin kauan ilman niitä keppejä. Voi olla vaikea liittää ne mukaan tähän jäljestysjuttuun. Lillille kun on kovin palkitsevaa se itse jälki. Jäljestyksen jälkeen jäimme patsastelemaan ihmisjoukon keskelle ja vastailimme kysymyksiin jäljestä. Itse olin hieman hämilläni saamastamme "julkisuudesta". Koirahan siinä jäljellä työt tekee, en minä. Tai mulla on ollut sellainen olo, että ihan alkeissa ollaan tässäkin. Mutta onhan se jäljestävä koira varmasti hienon näköinen katsella. Alkoi sataa, ja urhea jälkikoira nakutukassaan päätti mennä sateelta suojaan kuusen alle. 

Oli kivaa saada sellainen palaute, että Lilli jäljestää tarkasti. Me kun on jäljestetty viimeksi piireissä, joissa ihmiset harrastavat pääasiassa suojelujälkeä tai tähtäävät erikoisjäljelle, jotka vaativat tarkempaa jäljestystä (koiran on haistettava jokaista jälkeä). Mulle on tullut sellainen olo, että jälkeen pitäisi hioa tarkkuutta vetämällä nyt vain peltojälkeä. Mutta ilmeisesti Lillis on jo noinkin ihan tarkka metsäjälkikoiraksi, joka saa jäljestää jäljen sivussakin (esim. tuulen siirtämää hajujälkeä pitkin). Ehkä siis suuntaamme vaan rohkeasti metsään seuraavaksi. Ja muistamme treenata ahkerasti niitä keppejäkin...

 

Illalla grillailtiin ja hengailtiin. Lilli ihastui moneen urokseen... ja oli urosten mielestä vallan ihana nainen yrittäessään astua niitä uroksia...  todellinen lady. Annalla oli hauska teoria siitä, että narttusikiöön saattaa siirtyä poikahormoneja, jos se kehittyy urossikiön vierellä ja päinvastoin. Lillis on tainnut kasvaa veljiensä välissä... Ei ole nimittäin mikään harvinainen keskustelun alku tämä: "Onko se uros?", tosin leirillä meiltä kysyttiin monta kertaa, että onko tämä se Lilli. Lilli on SE Lilli.  Olemme tainneet näkyä hieman jossain foorumeilla ja muualla. Lilli on niin kaunis. Juu, kiitos kiitos, niin minustakin.  

Siskon jälleennäkeminen ei ollut yhtä riemukas kuin aina aikaisemmin. Vanha leikkikoodi oli mennyttä elämää ja arvoisilla pentueet kasvattaneilla siskoksilla lensivät ensin pienet perkeleet ilmassa. Mikke tuli patsastelemaan välillä vierelle, kun Lilli paini uroksen kanssa, ja silloin näkyi taas, miten hyvin Lillis osaa puhua koiraa. Tassut uroksen selän päälle, tökkäyksiä, hulluttelua, pomotusta, ja sitten siskon väistämistä, siskon ohi matalalla profiililla kävelyä... Jos Mikke seisoi ihan vieressä, vaihtoi Lilli salamana ilmeitä ja käytöstä. Toiseen suuntaan urokselle päällepäsmäröintiä ja pomotusta, toiseen suuntaan siskolle matelua ja "emmä täs kato oikeesti mitään" -osoituksia, ja niiden vaihtelua salaman nopeasti. Välillä korvat ylhäällä ja kurotetussa asennossa, välillä maan matosena korvat taakse vedettynä. Aika peluri tuo meidän likka. 

Toisen päivän iltana siskosten yhteinen leikki vihdoin lähti käytiin ja ulkona kemiat pelittivät mainiosti. Sisätiloissa Lillis ei oikein osannut päättää pitääkö siskolle päristä vai pyytää leikkiin, ja Mikken mielestä sisätiloissa tuommoisen otuksen kanssa ei viitsi leikkiä, kun se välillä päristelee. Lillillä oli siis selvästi viha-rakkaus-suhde siskoonsa. Ihana kamala siskoni! Muutenkin tosin Lillis on ulkona tosi rento ja leikkii ihan hulluna ja välillä mopo lähti niin että Lillis veti juoksevien koirien letkaa perässään villisti mutkitellen ja kääntyillen. Sisätiloissa taas leikit sujuu joskus ja joskus ei. Urokset ovat yleensä sisätiloissa ihan tyhmiä, kun käyvät pyllyn kimppuun jatkuvasti (ja Lillis parka tuoksuu aina hyvältä) ja silloin Lillis ilmoittaa, että mun luo ei muuten ole uroksilla asiaa. Pihalla villisti leikkineet urokset saattavat olla ensin pihalla ladyn käytöksestä. Ladyllä on aina oikeus muuttaa mieltään = kiva-kiva-kiva-eikiva, paitsi ulkona taas ihan kiva. Sisätiloissa on hetkiä, jolloin Lillis haluaa olla rauhassa ja alkaa päristelemään kaikille koirille. Näin käy illalla kun Lillis on ihan väsy, ja aamulla herätessä samoin. Saattaa olla, että aamulla Lillis vahtii nukkuvaa emäntää, eikä päästä siksi toisia koiria lähelle. Ei se mitään tee, pärisee vaan aikas uskottavasti. Ärtsyä sekin. Joskus voi sisälläkin intoutua leikkimään, jos koira on Lillin mielestä aivan mahtava tyyppi, esim. Jamppa. 

Ihan kaikkien tyttöjen kanssa Lilli ei ulkona intoudu painimaan, mutta leiriläisistä ykköseksi muodostui Amppu, jonka kanssa jaksoi painia miten paljon vaan. Useamman pojan kanssa Lillis veti painia pihassa, ainakin Jampan, Unton, Rinon ja Sisun kanssa. Vain Ampun kanssa vedettiin hassua pystypainia, jossa koirat nousevat takajaloilleen ja läpsivät toisiaan etutassuilla. Hirmu hauskaa näytti olevan ja uimaankin pääsi välilä.

Jatkettiin vesikoiramaista oleilua vielä Lillin synnyinkodissa Hannan luona. Vuokrattiin leffa ja syötiin karkkia ja juteltiin ummet ja lammet vesikoirista. Lillissä on paljon Viiviä, ja ylhäältä tai takaapäin erehtyi helposti äkkisilmäyksellä koirasta. Viivin päiväunikoodi oli sama kuin Lillin, vatsa ylöspäin maiskuttelua. Mikkestä ja Lillistä löytyy myös paljon samaa, mutta on tytöissä erojakin. Ja Lillillä on muutamia ihan omiakin juttuja. Aivan ihania olivat kaikki sukulaiset ja ne ei-sukulaisetkin tietysti (etenkin Jamppa). Oli kiva nähdä, toivottavasti näemme pian uudestaan!

P.S. Tosi kateellisena katselin Tampereen Mustin & Mirrin valikoimaa. Tosi paljon pk-puolen tarvikkeita! Turussa niihin ei törmää oikein missään liikkeessä. Laadukkaan oloisia jälkiliinoja jne. Täytyypi poiketa liikkeessä joskus uudemman kerran.