Ei kuvia, vieläkään. Ovat kamerassa tai isännän koneella. Toiveita voi elätellä...

Lilli on reipas. Äärettömän reipas. Vaikka Lillis ei ihan joka kotiin ehkä sopisikaan, se sopeutuu hoitopaikkaansa hetkessä. Joskus emäntä ajattelee, että eipä se juuri perään kaipaile. Ihminen helposti ajattelee, että koira ikävöi, mutta koira taitaa elää vain siinä hetkessä. Maailman luonnollisin asia Lilliselle on, että se pakataan autoon, joka huristaa eri suuntaan kuin emäntä. Sieltä se katselee tyynenä ja tyytyväisenä. Toisaalta, kun emännän sitten vihdoin taas näkee, on biletys aikamoista. Emäntä tykkää ajatella, että kyllä se vaan on emäntää kaivannut.  Ja onhan se rentouttavaakin, kun ei tarvitse koko ajan ihmisiä yrittää pompottaa leikkimään ja kiljua palloa tai muuta yhtä järkevää, kun emäntä vaan tulee ja sanoo, että "NYT  RIITTÄÄ!" ja se on sitten siinä. Voi vihdoin rauhoittua ja rentoutua. Ja kiivetä emännän syliin lepäämään. Tässä kohtaa emännän hälytyskellot soivat. Onko se kipeä? Se tulee itse syliin!?! Ehkä sillä tosiaan on ollut ikävä ja paljon puuhaa ja se on väsy. Juoksuista masis? Ei olisi Lillin tapaista ollenkaan. Se ei ole koskaan näyttänyt mitään juoksuoireita ulospäin, ei vingu eikä valita ikinä. Emäntä ei voi mennä ihan takuuseen, etteikö juoksujen aikaan sisällä myllertäisi, mutta ulospäin se ei juurikaan näy. Normaalisti tuo leikkii, virtaa täynnä ja palloleikkejä oli harrastettu taas paljon hoitopaikassa emännän ja isännän juhliessa tuttujen häitä. 

Sunnuntaina emännän kantti pettää. Lillinen nimittäin etsiytyy kahteen otteeseen emännän luo, kiinnittää emännän huomion, ja selvästi näyttää alavatsaansa, lupsuttaa sitä kielellä ja vinkuu. Iiik-koirani-on-ehkä-kipeä-se-ei-koskaan-valita-onkohan-se-vakavasti-sairas? Kohtutulehdus? Emäntä on lukenut liikaa kauhutarinoita netistä ja pelkää kaikenlaista ihmeellistä vaivaa, vaikka Lillinen on kolmen vuoden elonsa saanutkin terveenä viettää. (kop-kop) Konsultaatiota N-kennelmammalta ja Lilli-mobiilin nokka suuntaa päivystykseen. Päivystyksessä saadaan odotella aikas kauan, kun edelle ilman muuta menevät seitsenkuinen edellisenä päivänä kotiutunut pentu, joka ei syö eikä juo, kiireellinen lopetus sekä lyttynaamainen koira, jolla kuulosti olevan hengitysvaikeuksia. Minusta jotenkin tuntuu, että meitä ei ehkä otettu kovin vakavasti. Verikoetta tai ultraa ei tehty, mutta lääkäri sentään koetteli vatsaa kädellä. Ilmeisesti päivystykseen ei kovin usein tuoda koiria, jotka syövät ja juovat normaalisti, ovat iloisia ja pirteitä ja leikkivät normaalisti... mutta ovat jotenkin outoja. Oire "koira tulee itse syliin, jota se ei koskaan tee" ei varmaan ollut kauhean vakuuttava. Emännän mielestä koira on silloin vakavasti sairas. Oudon kilttikin se on, koira siis. Eikä se koskaan valita mistään, tassuhaavaa ei edes huomaa, vaan emäntä havaitsee kotona, että oho, polkuantura on halki - ellei satu olemaan lunta maassa ja näkemään, että jostain tulee verta. Lillipillisen yltiöpositiivista elämänasennetta ei pienet vaivat hetkauta. 

Sisäisten vatsaoireiden sijaan lääkäri tarttui siihen, että Lillisellä on punaisia karvoja vatsassa, pissanapissa, naamassa ja tassunpohjissa ja epäili hiivaa. Saimmekin sitten diagnoosiksi hiivatulehduksen ja kotiin tuomisiksi erikoista shampoota, jolla niitä punaisia paikkoja pestään pari kertaa viikossa. Noh, punaisia karvoja tuolla on ollut jo puoli vuotta ja ovat vähenemään päin, joten olisi se kumma juttu, jos ne olisivat johtuneet hiivasta, joka yhtäkkiä alkaisi neitoa harmittaa... kun ei pikkujutut yleensäkään haittaa. Pentuna Lillillä oli hiivatulehdus korvassa, eikä se sitäkään juuri oirehtinut - mutta sai kyllä kammon korvien putsauksesta, taisi sattua nimittäin. Korvien putsaaminen on Lillipilliselle ihan pahin juttu. Jos epäilee sellaista kohta tapahtuvaksi, menee piiloon pöydän alle ja tärisee, kun emäntä hakee korvakäsittelyyn. Kestää kyllä kiltisti, mutta korvien putsaus on inhottavaa. Turkkia saa ihan rauhassa nyppiä ja nipistellä, ei haittaa. Kaikkia osia saa väännellä. Lääkäri halusi lyhentää punaiset tassukarvat ja emäntä ihmetteli kovin, kun käskivät ottaa koiran kuonosta kiinni. Yleensä kuulemma koirat yrittävät purra, kun tassukarvoja leikataan. Just joo. Lillis makasi ihan rentona ja käänsi päänkin poispäin, kun tassukarvoja koneella leikattiin. Hoitajakin oikein ihmetteli, että harvinaisen rento koira, eihän sitä haittaa ollenkaan. Sanoin, että on ehkä tottunut tähän ajeluun, kun ei ole tämän rotuiselle mikään uusi juttu. Ja Lillinen on erittäin helposti käsiteltävä koira. Jos sille on annettu ymmärtää, että et muuten hötkyile, niin eihän se edes yritä. Kiltti se on. Pieni riiviö.  Korvien putsauksesta vielä kerrottakoon, että Lillisen onneksi vaaleakarvaiset korvat ovat olleet hyvin helppohoitoiset. Korvakarvoja ei juurikaan ole eikä tarvitse usein nyppiä, ja näyttävät pysyvän aikas hyvin puhtaana, joten putsauskaan ei ole mikään usein toistuva tapahtuma. Olen kuullut espanjanvesikoirista, jotka nauttivat korvakarvojen nyppimisestä. Lillis ei ole sellainen koira. Eikä se varmaan kauhean korkealle arvosta muitakaan käsittelyjä, melko itsenäinen koira kun on, mutta eivät ne mitään suuriakaan juttuja Lilliselle ole. Itsestäänselvyyksiä, niin kuin se, että joskus sitä ollaan hoidossa. 

 

Ihmiset ovat pahoitelleet, että kun teillä on ne juoksut... ihan turhaan. Lillis elää ihan täyttä elämää juoksuineenkin: on iloinen, tahtoo suorittaa tehtäviä ja on ihan superinnoissaan kun jotain puuhataan. Lenkeillä on virtaa täynnä ja nauttii metsämaastoista suunnattomasti. Viimeiset lumenrippeet on hinkattu selkään ja syöty. Uimista piti vähentää (emäntä kun pelkää sitä kohtutulehdusta), mutta Lillis on hankkiutunut uimaan omin luvin. Pelottavin keikka oli eilen, kun Lilli päätti hakea kepin hieman suuremmasta metsälammesta uimalla. Kävi kuitenkin niin, että keppi oli paljon pidempi kuin miltä aluksi näytti, ja kaiken lisäksi lujasti kiinni pohjamudassa. Emäntä katsoo, kun keppi alkaa vääntää koiraa pinnan alle. Koira ei päästä kepistä irti. Lopputulos on se, että koira vaan kallistuu ja kallistuu, kunnes koira ui ihan pystysuorassa asennossa ja lopulta jopa selällään. Lillin kohdalla en kyllä ihmettele enää mitään, sillä sen kohdalla en sano enää ikinä, että nyt olen kaiken nähnyt. Se osaa yllättää aina. Emäntä jännittää rannalla, että hukkuuko koko koira... Koira pitää kiinni kepistä vahvalla puruotteella ja vääntää ja vääntää. Lopulta oikea tekniikka löytyy, keppi irtoaa pohjasta ja koira ryhtyy työntämään sitä edellään rantaa. Kepin sijaan se on pieni puunrunko. Rantaan tulee märkä koira ja neljä kertaa koiran pituinen keppi. Lilli on ihan superiloinen ja tyytyväinen! Valtavaa biletystä rannalla, kepin pureskelua, vatkaamista heinikossa, lammen katselua ylpeänä (tuolta mä sen hain) ja villiä hepulointia. Lilli tavallaan syttyy ihan uusiin sfääreihin. Ehkä tämä oli pieni vinkki emännälle, että kaivataan vaikeampia työtehtäviä! Mitäköhän sitä keksis koiransa pohdittavaksi. Haasteita kaivataan ihan selvästi. 

Juoksuista on ollut oikeastaan vain hyötyä. Lillis on ollut nyt juoksujen aikaan erittäin helppo, kiltti ja kuuliainen. Se on alkanut kysellä lupaa kaikkeen toimintaan. Kerran tässä kävi niin, että emäntä lähetti Lillisen purolle juomaan vapaana. Koira pinkoo takaisin selvästi lupaa kysyen. Emäntä on ihan ihmeissä, että ole hyvä, mene vaan juomaan. Koira pinkoo matkaan ja haukkuu ihan pystyyn polulta ylös tulossa olevan koirakon... emäntä antoi nimittäin luvan. En vain tiennyt, mihin tulin luvan antaneeksi. Lillis lopettaa kuitenkin heti kun käsken ja palaa vierelleni kontaktiin. Eräällä metsäreissulla vastaan tuli myös suuri koira vapaana, ja Lillis vain katseli sen päälle pitkän aikaa. Kun emännältä ei tullut mitään ohjeita, antoi Lillinen haukkumyrskyllä ymmärtää, että kauemmas siitä, mulla on sentään juoksut ja kaikki, nyt häivyt! Kun emäntä pyysi lopettamaan ja kontaktiin, teki Lillis niin kuin käskettiin. Ihan uutta on nyt siis tämä luvan kysyminen, eikä emäntäkään ihan selvästi ole tottunut ajatukseen vielä. Katselee vaan suu auki, että ohos, nyt se kysyy lupaa. Emännän reagointiaika tilanteisiin on siis hyvin pitkä, jopa minuutteja sekuntien sijaan. Uusi ennätys tuli KOTIPIHALLA, kun Lillinen otti kontaktia, kun koira kulkee HÄNEN PIHASSAAN! Mentiin siis omassa pihassa kulkevasta koirakosta ohi kontaktissa ja namilla haukkumatta. Ihan uusi juttu. 

Tänään kävi myös toinen ihan uusi juttu. Viereen pysähtyi autolastillinen miehiä kysymään ajo-ohjeita Uittamolle avoimesta auton ikkunasta ollessamme iltalenkillä. Ensimmäistä kertaa Lillis ei haukkunut kertaakaan. Viimeksi se vielä haukkui ensin ohjeita kysyvää, mutta lopetti pyynnöstäni. Tämäkin on asia, jota en olisi ikinä uskonut käyvän, että Lilli on hiljaa kun joku epäilyttävästi ajaa ihan vierelle ja alkaa vielä puhumaan. 

Yksi, missä pentuajan koulutuksessa on onnistuttu, on moikkaamisen harjoittelu. Eräästä pihasta kaksi ihmistä alkaa huudella, että mikäs rotu tämä olikaan tämä teidän koira. Lillis haukkuu ensin, kiellän neutraalilla äänellä ja pyydän moikkaamaan. "Epäilyttävät" kontaktia ottavat ja juttelemaan ryhtyvät ihmiset mennään moikkaamaan maailman itsestäänselvimmällä tyylillä. Kun emäntä sanoo "mee moikkaamaan", Lillis kävelee ihan itse hiljaa kummankin ihmisen luo erikseen ja antaa koskea - tosin, ei se siihen jääkään rapsuteltavaksi, mutta käy moikkaamassa erittäin nätisti kuitenkin. 

Emännällä on edelleen pieni epäilys ja murhe takaraivossa. Lillis on liian kiltti. Onkohan se kipeä? Kumma, kun sitä ei ikinä osaa nauttia näistä Pillisen kilteistä jaksoista. Riiviövaiheista voi nauttia - ei se ainakaan kipeä ole.  Lillisellä on erilaisia vaiheita, ja normaaleihin juoksujen aikaisiin vaiheisiin muistaakseni kuuluu, että ennen juoksuja ollaan herkempiä reagoimaan, juoksujen aikaan taas aikas tossukoita ja kuunnellaan emäntää ja seuraillaan pitkiä pätkiä lenkillä ihan vaan huvikseen. Ihana otus. Olin ehkä maailman onnellisin ihminen herätessäni päikkäreiltä Lillisen suukkoihin ja iloiseen tuijotukseen, joka kysyi: "Joko sää heräsit? Leikkisiksää mun kaa?" Juoksut ovat kohta ohi ja olisi taas aika aktivoitua. Lillisessä kyllä energiaa ja intoa riittäisi vaikka mihin. Saisikohan siitä siirrettyä jotenkin osan emännälle..? 

Kerrottakoon lopuksi vielä viimeisimpiä tempauksia, siis sen uimakeikan lisäksi. Jos luulitte, että mäenlasku loppuu lumien sulamiseen, olitte väärässä. Lillinen laski mäkeä tutulla tyylillä selällään pää edellä, kun löytyi oikein jyrkkä mäki, jossa oli heinikkoa. Heinikko luistaa sen verran, että siinä sai ensin takajaloilla työntämällä kunnon vauhdit aikaan ja sitten vaan nautittiin laskusta. Vähän pärskimistä ja pyörimistä heinikossa vielä mäen alla. Näin nautitaan elämästä, oli juoksut tai ei!