On paljon blogeja ja kasvattajien sivuja, joissa koirasta kerrotaan vain parhaat puolet ja jätetään ne huonot (jopa huonot terveystulokset!) kertomatta. Tämä ei ole sellainen blogi. Pinkit lasit lentävät siis taasen hetkeksi nurkkaan, kun koulutusketutus iskee.  Yksi mun huonoista puolista koirankouluttajana taitaa olla se, että jossain piilossa ne tavoitteet on aika korkealla, ja jos jokin juttu epäonnistuu tai menee takapakkia, sen huomaa minusta, vaikka yritän sitä peitellä. Muilta en vaadi täydellisiä suorituksia, mutta itseltäni helposti vaadin ja näköjään siltä omalta koiraltakin. Raasu. Onneksi on kestävä otus. Niin, ja ne tutkitut terveystulokset tähän asti priimaa, vaikken niitä erikseen ole (vielä) blogissa mainostanutkaan. Muita näyttöjä meillä ei olekaan, sillä emännällä on pienoinen kisakammo. Suorituspaineita ja silleen. Ehkä siitä päästään. Ja vaikka Lillis lukee mua ja reagoi mun stressaantumiseen, on se toisaalta kovin kestävä, eikä mene oikeastaan mistään lukkoon. Pysyy toimintakykyisenä aina, joten voisin kuvitella, että meillä jossain lajissa edellytyksiä kisaamaan astikin olisi. Heitetäänpä pöydälle ikuisuuskysymys ja muutama tässä kesällä koettu hetki, kun itsestä tai koirasta ei ole saanut olla niin (aina vaan) ylpeä (paljastuksia!):

Mikä ominaisuus on koirassa, mikä koulutuksen tulosta? Onko ominaisuuksia, joita ei saa hyvälläkään koulutuksella peitettyä? Saako kokenut kouluttaja mistä tahansa koirasta - kovalla työllä - kisavalmiin ja jopa ns. huonon koiran huipulle? Koiran huonoja ominaisuuksia vahvistaa helposti huomaamatta. Varsinkin fiksujen perrojen kanssa on olemassa monta suota, jonne vajota. Onneksi lähellä asuu perrokasvattaja, jolta saa palautetta suoraan (vaikken niin aina osaa sitä suoraa palautetta arvostaakaan, huomaan). Hänpä huomasi tässä yhtenä iltana lenkkeilessämme, että Lilli palkkautuu siitä, kun sanon "väärin". Vips, matto alta. Noh, hyvä huomata JO tässä vaiheessa, että se "väärin" on väärin. Sivulletulossa on nyt käynyt niin, että on menty jopa takapakkia, kun Lillis hakee tuplapalkan hakeutumalla tahallaan vinoon, josta sanon "väärin" = palkka, sitten korjaa itse ja saa toisen palkan eli sen namin. Se miten "väärin" sanaa tulisi ehkä tässä yhteydessä käyttää, on sanoa "väärin" ja lähteä pois koiraa huomioimatta. Pyytää hetken kuluttua uudelleen sivulle, ja sen varsinaisen palkan saisi vain kun suoritus on kerralla oikein. On se aina niin hauskaa huomata kouluttaneensa koiraa ihan kökösti ja että on menty sen ansiosta takapakkia. Jossain kohtaa on annettava itselleen anteeksi. Ensimmäinen koira, kaikenlainen koirankoulutus on ihan uutta. Mutta joskus vaan ei voi olla mietiskelemättä, missä kaikessa sitä on mennyt metsään, ja miten erilainen tuo otus voisi olla, jos ei olisi päässyt sitä ns. pilaamaan - joissain asioissa. Myönnän, että joissain asioissa olen yllättänyt itsenikin ja on opittu jokin asia tosi toimivaksi. Esim. vieraiden moikkaminen käskyllä. Pidättyvän otuksen kanssa tuo on ollut minusta todella olennainen juttu, ja sen olen sentään osannut opettaa edes jollain tasolla oikein.

Paljastuksia: käytiin heti kesän alussa tapaamassa isännän sukulaisia eräässä paikassa. Erääseen paikkaan ilmestyi myös sukulaissetä, joka on yksi niistä kahdesta ihmisestä maailmassa, joille Lilli antaa aina tavatessaan haukkumyrskyn. Siis haukkuu lujaa, saattaa haukkua melkein ihmisessä kiinni, mutta ei tee koskaan mitään muuta. Tällä ihmisellä paloi käämit ja hänen mielestään Lilli "pitäisi viedä saunan taakse ja ampua". Tässä kohtaa emäntä lähti koiransa kanssa ulos ja kertoi isännälle, että on kaksi vaihtoehtoa, joko emäntä lähtee pitkälle lenkille tai kotiin. Harmi sinänsä, että kaikki muut ko. paikan sukulaiset pitävät Lillistä kovin, ja haluavat hänet nähdä. Luulen, etten Lilliä kyseiseen paikkaan enää vie, sillä tämä eräs setä kun hengailee siellä myös todella usein. Voisin kertoa sedälle, että tämän koiran kanssa on myöhäistä, mutta KUN  meille seuraava pentu tulee, niin sitä ei jahdata ympäri pihaa huutaen ja käsillä huitoen, koska se on tämän sedän mielestä kovin hauskaa. Samalla en ole voinut puuttua Lillin haukkumiseen, sillä minun mielestäni, jos joku tyyppi käyttäytyy todella arvaamattomasti ja koiran mielestä pelottavasti, en voi kieltää sitä haukkumasta. ONNEKSI tällaisia ihmisiä on vain vähän, mutta ylläri, tunnen muitakin ihan samanlaisia ihmisiä! Toivottavasti tällaiset ihmiset eivät KOSKAAN hanki koiraa! On se kumma, jos koira haukkuu nähdessään ihmisen, joka on sitä aina säikytellyt, jahdannut ja huutanut sille, tai toiminut muuten aivan typerästi. Hohhoi! Koiraa on helppo kouluttaa, mutta yrittäkääpä kouluttaa vanhoja epäsosiaalisia setiä! 

Emäntä sattui kuulemaan, että juhannuksena eräällä mökillä puheenaihe ja arvostelun kohde oli ollut emännän koirankoulutusmetodit. Ilmeisesti tämän (noutajaihmisen) mielestä liian kovat. Mikä on sinänsä hassua, sillä olen mielestäni toiminut Lillin kanssa liiankin pehmeillä arvoilla, ainakin välillä. Pentukurssilla kurssin vetäjä oli ihan hukassa, kun Lilli halusi haukkua ympäriinsä, ja käski säikäyttää koiran, jotta saan sen huomion. Lillipä ei säikähtänyt mistään. Karjaisu, jalan paukauttaminen maahan, vettä naamalle... näitä keinoja miedän käskettiin käyttää, mutta mitään näistä Lilli ei säikähtänyt. Jatkoi vaan haukkumista. Lilli on jossain asioissa todella kova. Tämä on asia, joka on opettanut minulle koirista paljon. Aikaisemmin minäkin ajattelin, että koirat joille huudetaan on opetettu siihen, että totellaan vain kun huudetaan tai että niiden omistaja on vaan semmoinen karjuva ääliö. Jotenkin on silti vaikea kestää, että jotkut ajattelevat minusta ehkä nyt samalla tavalla... Koira kun tekee niin kuin sitä huvittaa, jos sitä vaan maanitellaan. Kovia keinoja en mielelläni käytä, siksi olen käyttänyt todella paljon huomioimattomuutta ja sitä, että koira viedään pois tilanteesta. Samalla en ole tullut harjoitelleeksi juuri yhtään sellaisia tilanteita, että pitäisi seisoskella paikallaan ja vaan katsella. Lilliä en osannut kouluttaa niin. Sillä oli suuri tarve kommentoida. Jos jäimme paikoilleen, Lillin mielestä se oli käsky vahtihaukkua kaikkea liikkuvaa jne. Lillis on herkkä reagoimaan. Joskus ajattelin, että se on samaa pakettia kuin kyky lukea emännän ohjausta - jota se tekee ihan suunnattoman tarkasti, silloin kun haluaa, ja enimmäkseen haluaa. Lillin mielestä kaikki tekeminen on kivaa ja jees. En tiedä, olisiko se ollut niin helppo kouluttaa, jos näin ei olisi ollut. Lillillä kun on voimakas oma tahto, mutta luulen, että usein se tahto on sattunut olemaan tai Lillin toimesta suunnattu samaksi kuin emännän tahto. Aina niin ei ole. Olen käyttänyt Lillin kanssa liikaa apuja ja ohjausta ohitustilanteissa. Ehkä se on oppinut nojaamaan niihin. Ns. vapaana, eli ei käskyn alla saattaa keksiä kaikkea kivaa, vaikka pysäyttää polkupyörän, jos ei ole annettu erillistä käskyä "ohi" tms. Olisiko minun pitänyt antaa Lillin olla enemmän omillaan ja ohjata vähemmän, millainen koira se silloin olisi? Myönnän olevani namukone ja palkkaavani liian helposta. Siihen pitäisi nyt alkaa kiinnittää huomiota. Lilli oppii nopeasti. Kun vain uskaltaisin vaatia siltä myös nopeaa edistymistä sen helpoista suorituksista palkkaamisen sijaan. Hohhoi!

Otsikko kuvaa sitä, että vaikka Lilli monessa asiassa on helppolukuinen koira, joskus emäntä ei vaan ole kartalla. Ja sitä, että Lillin kehitys on aina ollut vuoristorataa, ei siis suoraa nousua vaan välillä edistytään aimo harppauksia ja sitten mennäänkin hetkeksi takapakkia, ennen kuin taas noustaan. Alussa Lilli oli emännän mielestä arpakone. Tämä tarkoitti sitä, että emäntä ei osannut ollenkaan tulkita koiraansa. Nyt osaan jo aika paljon, mutta paremminkin voisi mennä... Takapakkikausia en ainakaan osaa ennalta arvata, ja joka kerta olen niistä yhtä masis, vaikka osaan niitä odottaakin. Ohituksissahan on menty aimo harppaus eteenpäin (vaikka samalla ne ovat asia, joissa tämä emäntä on koulutuksessaan mennyt jostain syystä eniten metsään). Noh, takapakkikausi oli odotettavissa. Aina voi etsiä syitä... pitkä pehmeän rauhoittelumetodin kausi ohituksissa onkin saattanut syödä emännän arvovaltaa, ja Lillis on tulkinnut, että mielistelen sitä ohituksissa ja haluaa siksi hoitaa ne jopa hanakammin? Olen tulossa flunssaan tai sitten todella pahassa allergiassa (paljon mahdollista, pitkä lämmin jakso, heinät kukkivat...), ja Lilli ei luota emäntään ihan täysin silloin kun emäntä on kipeä tai muuten ehkä vajaavainen - silloin tilanteet ja päätökset ovat hanakammin omassa tassussa. Voi siis johtua siitä. Tai siitä, että meillä on hoidossa kummipoika, ja Lilli on vahti-intoinen, mistä ei voi olla ajattelematta, millaista elo mahtaa olla jos meistä joskus tulee lapsiperhe tai otetaan toinen pentu... Vahtiminen saattaa silloin korostua? Vahtiminen on muutenkin hieman hankala ominaisuus, kun se palkkaa itseään. Lillis vaatii tosi kovat metodit, ennen kuin vahtihaukku katkeaa. Kerrostalossa on pidetty sopimuksena, että yksi ilmoitus-WUH riittää. Sen emäntä kuittaa sanomalla "kiitos". Seuraavasta lensi muovipullo Lillisen jalkoihin emännän karjaisun saattelemana. Pelkkä karjaisu kun ei tunnu neidolla yhtään missään... Takapakkikausia kyllä tulee ilman syytä. Ja niihin kuuluu aina vahti-innon kasvu, jostain syystä. 

Mistä tiedän että menossa on takapakkikausi? Saksanpaimenkoiran ilmestyminen näkökenttään sai aikaan haukkumyrskyn, jota oli vaikea saada katkeamaan. Aamulla Lilli haukahti siivoojalle, jolla oli kädessä harja (haukahti oikeastaan sille harjalle). Myös lenkillä ihan lähellä olevasta ovesta yllättäen ulos tuleva setä piti haukkua, kun sen kädessä oli kitarakotelo (eikä emäntä ehtinyt kuittaamaan epäilystä nousevia korvia). Hajuihin jäädään lenkillä jumiin ja niiden luo pitää kiskoa nelitassuvedolla ihan hulluna. Merkkailu on ihan uusissa sfääreissä taas, välillä metrin välein ja jopa keskellä tietä oleva ruohotupsu pitää merkata, jos siihen on joku kusaissut aikaisemmin. Koipi nousee kuin uroksella. Myös rintaa röyhistellään. Emäntää kuunnellaan, jos koira on pieni ja kaukana. Hohhoi!

Noh, tänään päivällä alakerran saksanpaimenkoira lähti suureen ääneen haukkuen lenkille. Lilli vastasi ensin, mutta käskystä "missä pallo" haki pallon ja keskittyi palloleikkiin. Näyttää niin hassulle, kun korvat ovat nousseet niin korkealle kuin luppakorvat vaan voivat nousta (juuresta) ja suu on valmiina "rullalla", eli ihan supussa valmiina ulvomaan. Mutta silti se pystyy leikkimään pallolla sen haukkumisen sijaan. Huomion suuntaaminen pois, huomion suuntaaminen muualle. Näitä olen käyttänyt paljon. Joskus vaan pitää karjaista ja tarttua leukaparrasta kiinni. Lilli on sellainen koira. Tai minä olen niin huono koirankouluttaja. Lilli on kovis ja minä olen kai sitten se pehmis, mutta kyllä meillä yhteiselo sujuu keskimäärin ihan mukavasti. Minä yritän oppia kestämään takapakkikaudet, joita tulee aina vaan. Nyt jo osaan luottaa siihen, että se kausi menee ohi. Ja olihan tässä jo aimo jakso seesteistä aikaa, jonka aikana on voinut patsastella, miten hyvä tyyppi sitä onkaan.  Elä ja opi.  Parhaiten kantapään kautta? Kiitän arvostelijoiden sijaan niitä, jotka jaksavat tsempata ja kehua. Antaa ohjeita sopivissa paloissa. Oppiminen on illuusio siitä, että opittava osa on itsen kokoinen ja hallittavissa. Kaikkea ei voi oppia kerralla. Ja itselleen on annettava joskus anteeksi. Jos parhaansa yrittää, se riittäköön. Joskus on oikeus olla äreä, väsynyt tai kipeä, vaikka koiran omistaisikin, ja lenkille on silti lähdettävä. Se on elämää.

Lillin koulutuksessa kaikkein hankalinta on ollut yllättäen se, ettei Lilli osaa sanoa mitään hiljaa. Se ei mörise eikä puhise, ei sano hiljaa mitään, ei koskaan "ruh" tai "pör". Se patoaa viimeiseen asti. Se on hiljaa - tai sitten se sanoo sanottavansa täysillä ja lujaa, niin ettei kellään varmasti jää epäselväksi. Välimuotoja ei ole. Todellinen on-off-koira. Olen tutustunut moneen perroon, ja näyttää siltä, että tämä äänenkäytön taso on ihan Lillin oma juttu. Monella muulla kun tuntuu olevan laaja kirjo eritasoisia mörinöitä ja pörinöitä. Jos ei ole sellaista sanottavaa, minkä voi sanoa rinta rottingilla ja lujaa, niin on parempi olla hiljaa. Lilli on äijä. Vaihdanko nimeksi Pertti? Nythän se nostaa jo koipeakin...