(Vastaus vesikoirafoorumin topiciin ”Viekkaat vesikoiramme. Millä keinoilla teidän koiranne pyrkivät pääsemään haluamaansa tavoitteeseen, jos suora toiminta ei johda mihinkään? Ovatko teidän koiranne viekkaita vai enemmän mutkattomia suoran toiminnan miehiä/naisia?” Ja tunnetusti vähän aiheen vierestäkin.)

Lilli ei kunnioita ketään niin, etteikö tämän kustannuksella voisi vähän kujeilla. Joskus pentuna sai muutaman kerran kunnolla turpaansa, kun teki vanhemmalle nartulle kepposet, eli esitti pientä maan matosta ja antautui mahalleen toisen edessä – kunnes yhtäkkiä kampesi itsensä sekunnissa ylös, haukkasi arvokasta narttua niskasta ja juoksi karkuun niin lujaa kuin pääsi. Etenkään lauman vanhimmat nartut eivät useinkaan arvostaneet moista toimintaa, vaan turpaan tuli. Pienenä Lilli oli sitä mieltä, että kaikki tykkäävät hänestä varmasti. Hankki kerran rökityksen myös sisätiloissa, kun vanhempi narttu ilmoitti huoneen toisesta päästä selkeästi, että tänne ei ole pennulla asiaa. Lilli oli silti sitä mieltä, että voi mielistellen ja madellen mennä ihan hyvin toisen naamaan kiinni suukottamaan niitä irvistäviä hampaita. Ja turpaan tuli taas. Lilli on toisaalta suoran toiminnan naisia, toisaalta hyvinkin kiero ja teatterialan ammattilainen – kunnon lady siis.

 

Myös ihmisten kustannuksella voi pelleillä, varastaa hanskan kädestä ja yrittää haudata sen lumihankeen. Tottelee kyllä kiltisti ja tuo muina naisina hanskan takaisin, kun kieltää. Nopeus on valttia, kaikki on sallittua kunnes se on kiellettyä ja siihen asti voi ehtiä tekemään uskomattoman paljon asioita. Toiminta on aina hyvästä, millä tavalla tahansa aikaansaatuna. Leluja ja ehdotuksia satelee, pallon perään vingutaan ja pallon piilottelu sohvan alle olisi oikein mainio leikki – ellei kotiväki olisi niin laiska sitä hakemaan. Ei oikein viitsi tunkea enää palloja sohvan alle, kun saattavat jäädä sinne ikiajoiksi. Lilli osaa nostaa pallon ihmisen syliin, sohvalle ja jopa heittää jalkaa päin suullaan. Monet vieraat ovat olleet hätää kärsimässä, kun huomaavat joutuneensa pallonheittoautomaatiksi, eivätkä oikeasti tiedä, miten sen saa loppumaan. Lilli hakisi palloa varmasti niin kauan, että henki lähtee, eli ei kyllästy milloinkaan. Pallon heiton saa loppumaan todella nopeasti, kun vaan laskee Lillin tuoman (tai syliin väkisin tunkeman) pallon hitaasti maahan joka kerran, eikä heitä sitä. Äkkiä lady kyllästyy ja käy huokaisten kerälle nukkumaan. Mitä se sisätiloissa onneksi enimmäkseen harrastaakin – siis nukkumista. Ulkona virtaa riittää.

 

Lilli pelaa taitavasti koirien sosiaalisia pelejä ja osaa käyttää teatraalisesti eleitä ja ilmeitä – ja ääntä. Jos joltain voi ottaa kepin pois, Lilli ottaa sen. Olenpa jopa nähnyt sellaista, että Lillis käy sen jälkeen houkuttelemassa kepillä toista: ”Ota keppi, ota-ota!”, ja kun toinen kiinnostuu, tuleekin mörinää: ”Et varmaan ota mun keppiä”. Jos keppikuningatar on paikalla (sellainen koira, joka on valmis vaikka taistelemaan kepistä) putoaa Lilliltä sekunnissa keppi suusta kun keppikuningatar lähestyy möristen: ”Sun keppi, mä vaan vähän lämmitin sitä sulle”.  Lilli pelaa siis tilanteen mukaan. Urosten kanssa totta kai pitää pelata myös pelejä. Kiva peli on sellainen, että käydään näyttämässä urokselle peräpeiliä oikein nenän edessä, sitten lähdetään muina naisina kulkemaan, kunnes ”yhtäkkiä” huomataan että uros seuraa ja näytellään äkäistä: ”Miks sä seuraat mua? Tässä sulle näykkäisy”. Kun uros luopuu leikistä, että ei sitten, menee Lillis taas vilkuttelemaan peräpeiliä, että: ”Juhuu, täällä sitä oooon!” jne. Voi jestas tosiaan.

 

Toinen koiran omistaja katsoi kerran mua ihan järkyttyneenä, kun Lillis huusi metsässä kimeästi, enkä mennyt edes katsomaan, kävikö jotain. Kimeä huuto on nimittäin teatteria. Varsinkin jos monta urosta käy kimppuun samaan aikaan, ja varsinkin jos joku näykkii korvasta, mistä Lillis ei pidä, se huutaa kimakan huudon. Se on teatteria. Sitä ei oikeasti satu. Huuto on sellainen ”mä pelkään että kohta mua saattaa sattua ja näin saan teidät hetkeksi lopettamaan tai leikkimään varovaisemmin” –huuto. Jos Lillille tulee pieni pipi, se ei edes huomaa sitä. Tassuhaavan huomaa vasta kotona tai verestä lumessa, Lillisellä ei sellaiset tunnu missään. Jos se huutaisi kivusta, olisi tapahtunut jotain sellaista, ettei se varmaan enää liikkuisikaan (kuten törmäys penkkiin täydessä vauhdissa tukka silmillä). Lilliä eivät pikkuasiat haittaa – ja jos haittaavat, se on teatteria.

 

Edellä mainittu on tuottanut hieman haastetta hihnakävelyn oppimiseen. Lilliä ei nimittäin haittaa minkäänlainen hihnan nyppäisy, eikä kuristuminen hihnaan täydessä vauhdissa. Vauhti on parasta, niinpä se harrasti nuorempana ihanaa leikkiä, jossa juostaan täysillä hihnan päähän ja lennetään ilmassa kun hihna loppuu ja nykäisee jalat alta. Vauhdin hurma korvaa äkkipysäyksen. Emännän on pitänyt suojella koiraa hirttämästä itseään, ja lenkit on tehty lyhyellä hihnalla ja hihnakävely opetettu viimein palkkaamalla koko ajan, kun koira on paikassa, jossa se ei vielä kisko. Myös puolikuristavan pannan naks-ääni toimii varoituksena siitä, että jos vielä jatkaa, voi emäntä suuttua. Mutta jos vauhtivarvasta oikein vipattaa, ei suuttuvat emännät juuri haittaa. Silloin mennään täysiä ja hymyssä suin.

 

Lillin toinen selviytymiskeino on iloinen asenne. ”Mua ei haittaa vaikka mulle huudetaan, mä vedän täysillä ja pidän nyt hauskaa ja elämä hymyilee, jee!” Ainut mikä tuossa tilanteessa palauttaa ladyn maanpinnalle, on huomioimattomuus. Emäntä kävelee pois eikä puhu mitään. Silloin on aika esittää taas kilttiä maanmatosta. Lilli ei koskaan lakkaa yrittämästä. Jos koko hihnalenkki menisi niin, ettei Lilli yhtään yrittäisi kiskoa, se olisi varmasti kipeä. Välillähän tuo seuraakin ihan omaksi huvikseen kesken lenkin – varsinkin jos mennään vilkkaassa paikassa, esim. kaupan oviaukon edestä, se ryhtyy itsenäisesti seuraamaan. Ehkä sekin on omanlaisensa selviytymiskeino. En vieläkään aina ymmärrä tuon otuksen aivoituksia. Eri tilanteissa hyvin erilainen koira = monta koiraa samassa paketissa.

 

Lilli testaa uudet ihmiset aina. Sen lisäksi, että laittaa ihmiset leikkimään kanssaan, se kirjaimellisesti vedättää, eli vetää hihnassa. Olen nähnyt sen oikein katsovan, kuka siellä hihnan päässä on, ilme on ensin ”ahaa” ja sittten testi alkaa. Mitä kaikkea tämän tyypin kanssa voikaan tehdä? Noloin tilanne oli, kun jäljestysryhmämme vetäjä päätti taluttaa Lillin jäljestyspaikalle. Lilli irrotteli oikein tosissaan, riutaisi itsensä hihnan päähän, juoksi hihnassa ympäriinsä niin paljon kuin hihna antoi myöden ja haukkui kaikki näkemänsä koirat pystyyn. Hihna emännälle, koira seuraa nätisti eikä ajatustakaan pelleilystä… Se osaa vaan mun kanssa, JOS tahtoo. Ja muutaman muunkin kanssa onneksi. Tutussa hoitopaikassani vanhempien luona tosin kiskoo hihnassa aina ja ikuisesti. Se on kivaa Lillin mielestä.

 

Jos olemme vanhempien luona yhdessä yötä, käy Lilli herättämässä aamulla äitini – ihan vaan sen takia, että äidin saa huijattua mukaan sinne koiratarhaan. Lilli ei tahdo käydä siellä yksin. Parhaassa tapauksessa voi jemmata pallonkin suussa mukaan ja saada vähän palloleikkiä kehiteltyä samalla. Jos Lilli herättäisi aamulla ensimmäisenä emännän, antaisi emäntä tarhan ovella pyllystä vauhtia, jos siihen pysähtyisi ilmeellä ”en mä yksin mee”. Siksi kannattaa herättää emännän äiti. Sen kanssa voi pelata pelejä. Lillis viihtyy tarhassa hengailemassa yksin ihan hyvin, mutta kun pelejä ryhtyy Lillisen kanssa pelaamaan, niin pelata saa. Yritystä on. Ja monenlaista ehdotusta tulee toiminnasta ja lenkkisuunnasta jne. Onneksi emäntä joskus ehdotuksia kuunteleekin – enimmäkseen ei.

 

Pelleily ja niin iloinen mieli, ettei niin iloiselle otukselle voi olla millään vihainen – siinä Lillisen keinot päästä haluamaansa tavoitteeseen. Ja suora toiminta ja yritys, joka ei ikinä lopu. Jos tänään onnistuisi?

Lilli on siis suoran toiminnan nainen, mutta myös viekas.