Emäntä ei jaksa kirjottaa, niin mä kirjotan taas itte. Perjantaina emäntä tuli töistä ja alkoi pakkaamaan. Mä siinä haistelin ja kattelin jo ihan intsinä, että lupaavalta näyttää. Jälkivaljaat kun näin, niin venyttelin jo valmiiks, että mettään vissiin sitte lähdetään. Mutta emäntäpä jutteli, että lähdetään "reissuun" ja "pitkä matka", niin mä jo asennoiduin että jaahas, tää on jotain jännempää. Kuuntelin hiljaa ja kääntelin päätä. Mutta ihan intsinä lähdin mukaan. Oli muuten pitkä matka! Mä vetelin hirsiä melkein koko matkan kylläkin. Sitten olin virtaa täynnä kun perille päästiin. Istuin ja odottelin eka autossa, emäntä vei kamat ja sitten vihdoin mutkin. Haistelin paikat ja koetin käynnistää pallolla riehumisleikkiä, mutta ei se oikein onnistunut. Päätin sitten haukkua kaikille äänille eikä emäntä oikein tykännyt. Vastakaikuakin sain ja kyllä sen haukun aika usein joku muukin aloitti. Emäntä heitti mua jollain tavarallakin, mutta ei se haittaa, mä voin silti ihan hyvin haukkua. Ja varsinkin jos emäntä kieltää, niin siellä on varmasti jotain haukuttavaa. Toisena iltana emäntä keksi syöttää mulle namia aina kun kuului oven rämähdys tai "hau" jostain, niin olin ihan rentona ja hiljaa. Tosin, olin saanut silloin päivällä jäljestääkin. Mua alkoi kyllä kaikki se ruoka närästää, niinpä sunnuntaina söin valtavan määrän ruohoa. En oksentanut kuitenkaan. Mutta emäntä oli okein iloinen, kun päätin kotona maanantain vastaisenä yönä kello kaksi, että nyt on muuten päästävä kakalle. Hakkasin ulko-ovea tassulla täysillä ja lauloin lujaa eteisessä. Kävin laulamassa vielä emännän korvaan sen sängyn vierellä, niin johan nousi. Sain muuten äitienpäivänä muarin grillikodassa makkaraakin... mutta hei, äitienpäivä ja silleen. Herkutteluviikonloppu. Jäljeltäkin vetelin namit naamaan. Jäljestäisin kyllä ilman sitä namiakin. Joskus ne namit vaan häiritsee jäljestystä. Emäntä tykkää enempi kahvista kuin noista Froliceista. Se sai jäljestyspalkaksi kahvia termarista. Satuin näkemään. Janatreeneissä se oli musta erityisen ylpeä. Mä en lähteny takajäljelle, niin kuin kaikki muut. Mä tosin jopa oikaisin siitä janalta kaarella sinne oikeaan jäljen suuntaan, mutta ei sekään kuulemma pienissä määrin ole mitenkään paha juttu. Ai niin, ja emäntä oli tosi ylpeä myös siitä, etten mä reagoi jäljestäessäni perässä kävelevään ihmislaumaan mitenkään. Monet kokeneet jälkikoiratkin nimittäin vilkuilivat usein taaksepäin. Mä en vilkuillu, jäljestin vaan. Ja sit kävelin rinta rottingilla iloisena häntää heiluttaen sen ihmislauman keskellä takaisin autoille, kun työt oli tehty. Aamun ekoilla jäljillä mulla oli kuulemma vähän kiire, mutta toiset meni aina tarkasti ja hyvin. Taisin vähän tottua niihin perinteisiin pk-rotuihin, joita olen aina ennen haukkunut... emäntäkin huomasi ja kehui, kun autossa pysähdyttiin valoihin ja vieressä oli dobermanni lenkillä, niin mä sanoin vaan kaks kertaa ruh-ruh, enkä sitä tavanomaista haukkumyrskyä ollenkaan. Ei kai sitä viitti, kun on pari päivää kattellu auton vierestä käveleviä rottweilereita ja saksanpaimenkoiria, ja ihan hengissä selvinny. Emäntä herättelee pientä toivonkipinää, että jos mun tottuminen on noin nopeaa, niin ehkä musta vielä tulee pk-koira. Mut voitte luottaa muhun, kyllä mä vielä keksin kaikenlaista sen päänmenoks. Niinku tänään hinkkasin itteäni peuran pääkalloon. Pitää keksiä kattokaa aina jotain uutta, niin pitää emännän mielen virkeänä!

Pääsin tänään bestisten kanssa lenkille ja kyllä oli kivaa. Näykin niitä korvista ja niskasta ja taklattiin lujaa pöristen. Vain bestisten kanssa voi vetää tommosta rajumpaakin leikkiä rennosti. Emäntä ihmetteli yhdessä kohtaa, kun pitivät taukoa kalliolla, kun tungin sen viereen ja tuijotin ja annoin suukkoja. Kesken lenkin. "No nyt se on kipeä!" sanoo emäntä. Katsoo tassuja, mutta ei niissä mitään ole. Kuonossa näkyy pieni veripilkku karvoissa, mutta mistään se ei löydä mitään. Mä pussailen vaan ja nojailen. Emäntä sanoo: "Näytä, missä pipi, näytä." ja mä annan ihan tuhottomasti suukkoja käyn antamassa kunnon kielisuudelman sille toisellekin lenkkeilijälle. Pussaan emäntää ihan hulluna. Mut ei se mitään tajua. Vasta kotona se huomaa mun läähättäessä, että mulla on reikä kielessä. No niin just, niinhän mä jo kalliolla sanoin. Ei tarvii tajuta taas. Tungin kieltä nenän eteen niin maan peevelisti, mutta ei vaan ymmärrä. Kyllä ihmiset on joskus tyhmiä! Ja ne kivat peuranraadonhajutkin piti sitten pestä heti kotona pois. Niin aina. Mutta suihkun jälkeen on kivaa hepuloida ympäriinsä ja tappaa vinkulelua. Ja myöhemmin illalla masu-masutella onnellisena sohvalla. Emäntä nappasi punkin mun naamasta kävelemästä. Se on kuulkaa kevät! Kuulin emännän harkitsevan jo mulle kesätukkaakin. Adiós!