Uskaltauduimme taas/vihdoin samaan metsään jossa viimeksi törmäsimme kyyhyn.  Lämpömittari hipoi 25 astetta ja emäntä oli unohtanut sandaalit jalkaan... Eka lenkkeiltiin ja emäntä katsasti sopivat maastot Lakimiehenkadulla tavoitteena saada ainakin muutama polun ylitys = vähän haastetta jälkeen. Kuljettiin pääpolulla, mutta maastoihin tarkemmin tutustuminen (vaikka tuttuja ovatkin) ja etukäteissuunnittelu kannatti todella. Erityisen ylpeä olin kohdasta, jossa tultiin metsiköstä, ylitettiin metsätie, kiivettiin kalliolle juuri oikeassa kohdassa (ei liian jyrkkä mulle kiivetä, vaan pääsin juuri ja juuri ylös, toisin kuin sivummalla) kuivaa sammaleikkoa, kahden polun ylitys SUORAAN kulkien - JEE! Yleensä mun jäljet kun risteilevät ja mutkittelevat maaston mahdottomuuksia väistellen, niin tämä oli kyllä hienon hieno jälki, kun sisälsi edes yhden pitkän vaihtelevamaastoisen suoran osuuden - kunnes päätyi taas niin tuttuun paikalliseen risukkoon. Jälkeä tehdessä tässä kohtaa erityisesti hirvitti, kun tajusin olevani vanhan metsätyön jäljiltä olevan risukon päällä, niin että sandaalit uppoavat joka askeleella sisälle sinne ruohojen piettämään risukkoon - tällaisesta maastosta runsaine käytävineen ne käärmeet eivät varmaan pidä yhtään! Selvisimme kuitenkin myös jäljestysosuudesta ilman käärmeseuraa. 

Jäljen kulku maastossa:

Lähetys janalta (niin aina), jälki lähti VASEMMALLE. Parin metrin jälkeen suora kulma oikealle, kulkee hieman kosteaa kuusimetsää, nousee mäen nyppylälle (kaartaen samalla hieman oikealle) mäen alla tylppä kulma oikealle, kahden polun ja metsätien (kuivuneet mutaurat) ylitys kohtuullisen suoraan (viistosti) pieneen metsäkaistaleeseen, jossa terävä kulma oikealle, toisen metsätien ylitys, risukko, nousu jyrkkää kalliota ylös, kuivaa sammalikkoa, pieniä lehtipuita, polun ylitys ja metsätyön jäljiltä kasvamaan lähtenyt risukkoinen metsäosuus, johon jälki päättyy kaartaen loivasti vasemmalle. Askeleita en laskenut. Lopussa ruokarasia. Jäljellä kaksi keppiä, joita on hinkattu meetvurstiin (KRÖHÖM) joista ensimmäistä jää haistelemaan mutta toista ei edes haista. Nostaa vasta pyynnöstä, suuhun tulee ensin muita keppejä kun niitä tässä metsikössä riittää... Keppitreeniä kaivataan lisää, se on ihan alkeissa. Ei kandee laittaa jäljelle vielä, kun ei ruokaan hinkatutkaan kepit kiinnosta. Vöi kökkis. Mutta jäljestää kuin kone, myös kalliolla ja rutikuivassa sammalikossa kallion päällä. Tällä kertaa ylittää omatoimisesti myös polut ja metsätiet kahdessa kohtaa jäljen hetkeksi kadottaen mutta omatoimisesti uudelleen nostaen. 

Alkutohinaa: Lillillä on tapana Lakimiehenkadulla ampaista suoraan autosta hurjaan spurttiin tai vaihtoehtoisesti riuhtoa hulluna hihnassa, kun ollaan menossa lenkille. (Vaatii aikamoiset marmatukset emännältä, jotta kulkee edes hetken rinnalla, ja silti mopo kaasuttelee mukavasti riuhtaisten aina täällä... paitsi tänään.) MUTTA kun puen Lillille JÄLKIVALJAAT, se lähtee autosta asti hitaasti ja arvokkaasti kulkien. Kulkee autolta asti hidasta kävelyvauhtia, nenä koko ajan maassa, ja etsii mun jäljen jo asvaltilla... Jäjestää polullakin ja metsikköön, jossa häviää hauskasti kokonaan saniaisten alle ja ekaa kertaa "jäljestän" pelkkä liina ja tuntuma kädessä, kun koiraa ei näy ollenkaan. Hassua. Onneksi varsinainen jälki ei kulje saniaisissa. Aloitusmerkillä mun jälki sitten kummasti "häviää", kun olen kulkenut varsinaisen jäljen eri kohdasta. Lilli koettaa hakea ja nostaa kuumeisesti "kadonnutta" jälkeä (joka siis loppui tähän aloitusmerkkiin, kun olin käynyt laittamassa vain sen ja palannut takaisin). Lillis on pakko herättää jälkitranssistaan, ja ohjata sivulle istumaan. Lillin ilme kertoo: jaaha, jaaha, kohta siis varsinaiselle jäljelle, odotan merkkiäsi... Mun mielestä on ihan uskomatonta, että metsässä jossa se aina koohottaa ja juoksee ihan hulluna täyteen spurttiin pinkaisten, pelkät jälkivaljaat saavat sen keskittymään ja kulkemaan ko-ros-te-tun hi-taas-ti. Lillin vilkkaan sielunmaailman tuntien, tämä harrastus on minusta erityisen hienoa. Ihan kuin hetkeksi saisi käsiinsä ihan eri koiran, joka tekee ihan tosissaan töitä, eikä vaan pelleile ja iloitse riekkuen ympäriinsä, vaikka ihailtavaahan sekin ominaisuus Lillissä on. 

Jäljestys:

Lähetys janalta. Lilli pysähtyy jäljen kohtaan haistelemaan hetkeksi, ja lähtee sitten vasemmalle käymättä ollenkaan takajäljellä. Hyvä! Ensimmäisestä kulmasta menee yli, mutta näyttää tietävän missä jälki menee(?) kun kaartaa P-kirjaimen muotoisesti oikealle ja takaisin jäljelle. Ehti mennä yli korkeintaan puoli metriä. Alussa hakee hieman jälkeä hakien oikealle ja vasemmalle vuorotellen, varmistelee? Tämän jälkeen etenee tarkasti ja itsevarmasti eteenpäin, tasaista vauhtia. Pysähtyy haistelemaan ensimmäisen kepin kohdalle (kröhöm, meetvurstin tuoksu...) mutta kun pyydän tyhmänä keppiä, nostaa vaan jonkun kepin maasta. Mikäköhän sana mun piti ottaa näille kepeille... Joku muu kuin keppi sen piti olla. Etsii meetvurstikepin, nostaa ja pudottaa sen mun lähelle ja on jo jatkamassa matkaa ennen mun käskyä (myöhässä) jälki... Menee polun yli varmasti niin kuin ei mitään, samoin metsätien(!!). Olin odottanut jonkinlaista haahuilua, kun näissä maastoissa lenkkeillään paljon. Erityisen ylpeä olen siitä, että Lilli haistoi metsätien urassa olevaa jälkeä kohdassa, johon muistan astuneeni. Terävästä kulmasta menee yli metsätielle asti. Jään seisomaan metsikköön, annan liinaa. (Tein muuten tyhmästi terävän kulman juuri ennen metsätietä, josta tulee mun jäljen haju, kun sillä kuljettiin juuri ennen jäljen tekoa...) Lilli hakee itsenäisesti jäljen, eli löytää sen metsätieltä jolla kävelimme aikaisemmin, erottaa sen mun aikaisemmasta jäljestä ja jatkaa varmasti jäljestystä.  Risukossa hakee/varmistelee hieman, ennen kuin nousee reippaasti kuono maassa jäljestäen kallionrinnettä ylös. Tässä saa liinaa, kun olen hitaampi selviämään risukosta ja kalliorinteestä, mutta jäljestää kuin kone jatkaen kuivassa sammalikossa. Tämä kohta jota luulin vaikeaksi ei ole sitä ollenkaan. Jäljestää ihan suoraan kahden polun yli hakematta yhtään. Risukossa hakee jälkeä vähän enemmän, mutta vain muutamia kymmeniä senttejä sivussa jäljestäen, ja nostaa jäljen aina uudestaan. Tässä taisin nähdä koirasta, milloin se on täsmälleen jäljen päällä ja milloin sivussa. Toisen kepin yli menee iloisesti, palautan ja pyydän nostamaan, mikä oli ehkä tyhmää. Lillis malttaa pysähtyä säätämään ja jatkaa käskyllä reippasti jäljestystä. Jälki päättyy rasialle, jossa on siivu ihanaa meetvurstia - NAM! Emäntä heittää taskusta rasiaan myös nappulaa, ja meneehän sekin, nälkähän tässä jäljestäessä tulee. Valjaat pois. Lillis jäljestää itsekseen vaan eteenpäin, joudun huutelemaan sitä takaisin, että odotas nyt, VALMIS! Lillis hihnaan, jäljestää ihan intsinä vielä polulla, mutta lopettaa kun päästään hiekkatielle. 

• Olenko opettanut, että jälki loppuu aina autotielle? Seuraavaan jälkeen EHDOTTOMASTI hiekkatien ylitys ja ojan ylityksiäkin saa olla. 
• Tämä jälki oli taas kerran helppo. Haastetta vaan lisää, ja pituuttakin saa olla vielä vaan enemmän. Näyttää nimittäin jaksavan helteessäkin.
• Hakeeko Lillis itse jäljen mentyään kulmasta yli vai autanko sittenkin jäämällä aina paikalleni jäjen päälle ja antamalla liinaa?
• Enemmän liinaa sille koiralle! Taas seurasin tosi lähellä. Jos koiralla olisi jatkuvasti pitkä liina, ei tarvitsisi miettiä avustaako kulmissa, kun olisi aina kaukana. Eikä tulisi kiire jättäytyä taakse, antaa sitä liinaa ja pelätä seisovansa jäljellä Lillisen etsiessä sitä uudelleen, kun olisi tarpeeksi kaukana aina. Toisaalta, nyt olisi kyllä risukko+kallio-osuudessa tullut todella kova kiire, jos Lillis olisi jo valmiiksi ollut pitkässä liinassa. Vaikka harvoin se on mun turhista nykimisistä häiriintynyt... 
• Täytyy oikeesti joskus tehdä kaverin tekemää piilomerkittyä jälkeä, niin näkis miten sitä osaa lukea KOIRASTA ne kulmat ja jäljen kadottamiset. Lillistä kun nämä asiat näkee, kunhan emäntä vaan osaisi lukea. 
• KEPIT-KEPIT ja vielä kerran KEPIT voi... = keppitreeniä lisää.

Aivan upea jälkikoira, ja taas päähän tulvahti ajatus "hyvä jälkikoira menee mun käsissä ihan hukkaan", kunnes muistin, etteivät kaikki koirat pääse koskaan jäljelle. Siinähän niitä hukkaan menee. Sama se, vaikkei Lillistä koskaan tulisi BH eikä koskaan päästäisi kisaamaan. Lilli saa tehdä sitä mistä se nauttii eniten koko maailmassa, ja se on JÄLKI! 

Neito ei malttaisi lopettaa ja ajetteli vetäistä vähän riistajälkeä palkaksi, kun metsälenkkeiltiin jäljestyksen jälkeen. Näin miten nenä alkoi viedä koiraa, ja se hyppäsi jälkeä hakien metsäpolulta ojan yli pellon puolelle. Piippautin palloa taskussa, se on ainoa asia joka saa jäljelle lukkiutuneen koiran heräämään ja palaamaan ihan kiltisti. Lillis katsoo mua pää kenossa, kun annan pitkän ohjeen "Mennään polkua pitkin, EI pellolle!" Asia selvä, tuumaa Lillis ja kaasuttaa hurjaa spurttiin polkua pitkin kuono ylhäällä unohtaen riistajäljen. Katsos kun se on pellolla ja sinne kiellettiin menemästä. Harvinaisen fiksu likka, silloin kun haluaa. Ja lähiaikoina Lillis on taas halunnut olla kovin-kovin emännälle mieliksi. Pari päivää kotona on asunut pusukone, joka jakelee kaikesta suukkoja, istuu rapsuteltavana ja tottelee kiltisti. Jättää jopa dobermannin haukkumatta, vaikka NÄKEE miten se lähestyy suoraan kohti, kun emäntä piippauttaa palloa ja sanoo jätä ohjaten samalla viistosti metsän puolelle. Sielläkin on haukkumatta ja syö namia, vaikka TIETÄÄ sen dobermannin kulkevan selän takana. Vilkaisu ja näköyhteys on samantien HAU-HAU, mutta kun emäntä sanoo jätä, käännetään katse emäntään, syödään namia ja kuunnellaan emännän rauhoittavaa höpinää. Ooooho. Osaa se. Kaukaa, jos tahtoo. Lähiohituksiin ei tämän pehmeän metodin kanssa varmaankaan päästä. Emäntä pyörittää päässään ajatusta ilmasuihkepannasta tai kuonopannasta, mutta ei tykkää yhtään kummastakaan ajatuksesta. Se tuntuisi luovutukselta tai luvattomalta oikaisulta, ei koulutukselta. Se ei olisi oma saavutus. Saa nähdä antaako ylpeys periksi hankkia moisia. Rauhoitteleva puhe toimii ihmeen hyvin. Höpistelen kyllä Lillille tosi paljon. Joko se tarvii joissain tilanteissa mun tukea, tai sitten mä vaan tykkään höpistellä tosi paljon.  Ainakin tykkään siitä, kun tilanteista selvitään pehmein keinoin, niin ettei kumpikaan huuda/hauku. Ilmoittavan vahtikoiran omistava emäntä ei tykkää äänenkäytöstä. KIITOS (riittää)!