Opettajan koiran loppukevät saattaa olla hieman tylsä. Muutama päivä meni niin, että emäntä lähti töihin koiran vielä kölliessä onnellisena unilla (mä en kyllä jaksa nousta niin aikaisin kuin emäntä työaamuina, käännän vaan kylkeä tai käyn antamassa laiskan unisen suukon ja jatkan unia), aamulenkki isännän kanssa, emännän normaaliin kotiintuloaikaan isäntä käykin kotona ja käyttää vaan lenkillä ja lähtee takaisin töihin... ja emäntää näki sitten vasta joskus illalla. Iltalenkki saattoi olla vähän pidempi, sisältää metsässä riehumista, pallottelua pellolla, uintia tai muuta vauhdikasta. Pitkiä hihnalenkkejä ei kyllä ole ollut ohjelmassa aikoihin... Sinnikkäästi emäntä on raahautunut työkiireistään huolimatta kerran pari viikossa myös koiraharrastusten pariin, että ei kai pieni perro olostaan valittaakaan voi. Olemme harrastaneet:

Paimennusta

Lilli sai lisänimen "tuikkiva paimentaja", joka ei kuitenkaan tarkoita synnynnäistä staraa paimennuksen alalla.  Kaisa muistaakseni vertasi Lilliä joulukuusen valoihin, että suurin osa matkaa on sitä johtoa, ja sitten lampun kohdalla tulee se tuikahdus... ja sitten taas sitä johtoa. Toinenkin paimentava blondi perro oli samanlainen tuikahtelija, joten saimme sitten blondi-viittauksia, muutenkin kuin väriin siis. Noh, kun tietää koiran olevan superfiksu (liiankin kanssa), vitsailut sallittakoon. Ja varsinkin pyöröaitauksen yleisöllä oli hirmuisen hauskaa, joten jonkinlaisia staroja tässä ollaan kuitenkin.  Lilli siis keskittyi suurimman osan ajasta syömään lampaan kakkaa. Aivan superia herkkua! Ei millään ehdi paimentamaan, kun se kakka vaan on niin taivaallisen hyvää. Ja sitten "naps" koira paimentaakin äkkiä kunnon draivilla ja fiiliksellä, välillä haukkuen, että jesh-jesh, lampaita jesh, hau-hau - KAKKAA! Nams-nams-nams, emäntää raahaa valjaista, ei pysty liikkumaan, kakkaa... Ai niin ne lampaat, nyt taas paimennetaan, jesh-jesh, hau-hau, fiilistelyä - kakkaa jne. Rouva paimentajan omakin kakka oli kaksi päivää vihreää.  Mutta tuikahtelipa kuitenkin! Kyllä siitä vielä paimentaja saattaisi tulla, kun kävisi vähän useammin sytyttelemässä. Jos vaikka tuikahtelisi vähän tiuhemmin jo seuraavalla kerralla. En sinänsä ollut yllättynyt, sillä Lilli tuntuu olevan kaikessa tekemisessään ON-OFF-koira. Joko se ei tee tai sano mitään, tai sitten se tekee tai sanoo ihan täysillä. Mitään välimuotoja tällä otuksella ei tunnu olevan. Nolona tunnustan, että olen opettanut koirani murisemaan ja örisemään. Jos alakerran sakemanni haukkuu ulkona, saa kyllä möristä, mutta ei haukkua. Lillille voi kyllä opettaa mitä omituisempia asioita... Ai niin, todistusaineistoa siitä, ettei rouva paimentaja vain syönyt kakkaa aitauksessa, löytyy Varsinaisten yläbannerista (Kuvaajalle iso kiitos!): varsinaistenvesikoirien.vuodatus.net/

Rallytokoa

Kurssin viimeisellä kerralla oli leikkimielinen kisa, ja yllätyksekseni olimme aika hitaita, kun aikaa otettiin. Aikaa menee mun säätämisiin, väsyneenä lähdin välillä kiertämään ensin väärään suuntaan jne. Rallytoko tuntuu enempi haasteelta ja muistamiselta emännälle. Koiralle se on aikaslailla tylsää seuraamista. Emäntä vaan puottelee, kääntyilee ja kiertyilee eri suuntiin, mutta koira sen kun seuraa. Kivasti sujuu kyllä, ja hyvä fiilis on jäänyt joka kerrasta. Mutta helppoa. Jatkokurssi rallytokosta olis kyllä kiva. Jos tulisi sitä haastettakin? Vai olisiko se haaste taas tässäkin lajissa emännälle: ei sättäämistä, vauhtia ja tarkkuutta lisää, emännän tempo koiran mukaiseksi... Hmmm, kuulostaa kumman tutulta. Joka lajissa se haaste, osaamattomuus ja riippakivi tuntuu olevan hihnan tässä päässä.  Silti en aio väittää, että toisen ohjaajan kanssa koira olisi jo huipulla useassa lajissa. Lilli on mun koira, jokapaikanhöylä, innostunut kaikesta ja kaikkeen sen vien. Ensimmäinen harrastuskoirani, kaikki lajit ovat meille molemmille uusia. Iloisena, avoimin mielin, hauskaa pitämässä. Miksi minun pitäisi miettiä, mitä meriittejä koirani keräisi jonkun toisen ohjauksessa? Meistä on kehkeytynyt kuitenkin aikamoinen majakka ja perävaunu. Onnistuisiko se välttämättä toisen ohjaajan kanssa? Ohjaaja olisi eri, joten koirakin olisi tavallaan eri. Lillistä on tainnut tulla minun oloiseni koira, tai minusta Lillin oloinen koiran ohjaaja. Lillin jälkeen olisi varmasti aika hankalaa ohjata herkempää koiraa. Periksiantamattomassa tyypissä on puolensa, etenkin kun meitä on kaksi.  Toki on kiva kehittyä monessa lajissa, mutta eniten nautin niistä pienistä edistysaskeleista arkielämässä. Kun pieni ele tai sana alkaakin toimia... kerron myöhemmin lisää jos muistan. Nyt eksyin jo kauas rallytokosta. Vaikka Lillistä on moneen lajiin, en voi väittää, että siitä varmasti olisi jossain lajissa huipulle. Vasta kun koira on oikeasti jossain lajissa huipulla, voi sanoa niin. Rahkeita sillä voi olla yritykseen huipulle. Mutta se on eri asia kuin "koulutusta vaille käyttövalio", niin kuin jotkut mainostavat omaansa. Mun omat rahkeet ja kilpailuvietti ja määrätietoisuus/suunnitelmallisuus eivät taida riittää kisaamaan asti. Saas nähdä. Tämä rallytoko voisi vähemmän vakavana harrastuksena toimia sen kisakynnyksen ylittäjänä? Rallysta on kyllä tuhottoman pitkä matka tokoon, tai siltä tuntuu. Viitseliäisyyttä ja suunnitelmallisuutta tarvittaisi roppakaupalla lisää - koira kyllä keskittyy treeneihin, keskittyisipä emäntäkin...

Agilitya

Kyllä, sanon sen taas, vaikka joskus lupasin, etten sitä ääneen sano: harrastamme agilityä. Vakavasti lajia harrastavat voivat lukea: käymme kentällä, jossa on esteitä, vähän huviksemme liitelemässä mukavassa ja asiantuntevassa seurassa, saamme hyviä ohjeita ja vinkkejä, kontaktejakin on muistettu harjoitella, ihan alkeissa ollaan... huh. Sen mitä oikeasti treeneissä teemme ja miltä radat näyttävät, voi käydä kurkkimassa vaikka Lurun ja Zian blogista. Jätän agilitypäivitykset niille jotka sen paremmin osaavat. Minä en osaa termejä. Olen ylettömän iloinen, että joka kerta liikkuminen takaperin-kääntyen-sivuttain-jne. tuntuu ihan vähän helpommalta. Kankeaa se on silti ja harmittaa, kun ei osaa. Viimeksi pidin taas tyhmänä palkkapalloa kädessä, jolloin Lilliskin oli sitten enempi kiinni kädessä. Palkkaa ei tässä lajissa saisi pitää kädessä ollenkaan. Namit kippoon (tai pallo avustajalle) ja Lillis edistyy irtoamisessa. Kolmen hyppyesteen yli meno irroten taitaa olla ennätys. Agility on lajina aivan superhauskaa koiran mielestä ja minun mielestä myös tällä omalla porukalla, kannustavin kommentein ja palauttein, ilman taivaita kurottavia yli ymmärryksen meneviä puinteja blogissa. Niistä tulee huono fiilis, vaikka itse treeni olisi mennyt tosi hyvin. Siksi en vähään aikaan päivitä agilitykuulumisia tämän enempää. Hauska laji, jota en edelleenkään aio ottaa vakavasti. Yllättävän vaikea laji myös, ja olen tullut siihen tulokseen, että lajin vakavaan harrastamiseen minulla ei aika tule riittämään. Muut lajit menevät kuitenkin edelle, enkä ole niistä muista valmis luopumaan. Harrastelemme edelleen kaikenlaista kokeilumielellä. Ehkä tyhmää, mutta niin kovin hauskaa. Koiralla on agilitykentällä sellainen draivi, etten ole valmis tästäkään lajista luopumaan. 

Toko ja jälki odottelevat yhä herättelyä talviunesta. Huvikseni kokeilin metsässä pariin otteeseen sitä kuuluisaa puunkiertoa. Lilli jäi hölmönä seisomaan sen puun taakse odottamaan lisäohjeita. Jos mä käsken irtautua tai kiertää jotakin, niin siihen täytyy olla joku syy... Sä lähetit mut tänne kauas, niin mitä mä nyt teen täällä, saisko niitä lisäohjeita? Hassu otus. Siis sä vaan haluat että mä kierrän tän puun ja tuun takas, niinku miks? Pysähtyy kyllä käskystä ja on oppinut koppaamaan naminkin ilmasta (joskus oli niin epäilevä, että se makupala piti eka pudottaa maahan ja haistaa sitä, ja syödä vasta kun tiesi mitä syö), mutta mä käytän edelleen pysäyttävää kättä. Jotenkin pelkään kai, ettei se pelkästä käskystä pysähtyisikään... Ja taas kuuluisa ongelmani, häivytys, eteneminen... Jään käyttämään nameja ja apuja, enkä häivytä niitä ajoissa, silloin kun sen aika olisi. Vähitellen häivyttäminen ja suunnitelmallisuus... Ohhoh! Siinäpä hommaa kesäksi. 

Ohitukset ja kuulumisia

Me on menty aimo harppaus ohituksissa, nyt sen jo uskallan sanoa. Ei ole enää pelkkää sattumaa tai vaihetta, ainakin toivon niin. Suurin ongelma ohituksissa on varmaankin ollut se, että MINÄ paineistun ja MINÄ muutan käytöstäni ja äänen korkeutta + sävyä + painoa, ja vaikka huomaan sen, en välttämättä voi sille mitään. Se joka hermostuu ekana, olen minä. Lilli peilaa ja hermostuu kun minä hermostun. Lilliltä on ollut ihan mahdoton peittää asioita. Jos en pidä jostakin, Lilli huomaa sen, eikä luota siihen koiraan tai ihmiseen. Toki sillä näyttää olevan vielä omatkin lempparit ja inhokit niin ihmisissä kuin koirissakin, jotka saattavat mennä ristiin mun kanssa. Lilli lukee mua kuin avointa kirjaa. Meillä on sanaton yhteys. Joskus tunnen toisaalta itseni hyvin tyhmäksi. Eräänä iltana Lilli nuoli hulluna mun kättä, enkä tajunnut, että sillä on tassu kipeä. Vasta aamulla huomasin, kun se nuoli revennyttä polkuanturaansa. Ehkä sattumaa, mutta kipeä tassu oli oikea etutassu, ja Lilli nuoli illalla nimenomaan mun oikeaa kättä. Aina se sanaton yhteyskään ei auta, kun emäntä ei vaan tajua. 

Mulla on joskus ihan kyyneleet silmissä, kun Lilli yrittää niin paljon, ihan mun mieliksi. Se tasan tarkkaan tietää, miten haluaisin sen käyttäytyvän, ja yrittää niin kovasti. Tosi usein kun jotain yllättävää tapahtuu, Lilli ottaa kontaktia minuun. Lilli näkee jonkun liikkuvan kaukana, ja katsoo minua. Minulla on aina aikaa reagoida, kuitata, palkata, mitä tahansa tilanne vaatiikin. Lilli luottaa niin monessa tilanteessa, että luotsaan sen läpi. Ja joissain tilanteissa mä en tee mitään, mutta Lilille riittää, kun olen siinä, ja se voi keskittää huomionsa minuun. Lapsi pyöräilee ohi, Lilli katsoo minua. Jotkut jutut sujuvat ihan itsestään. Monasti tosin palkkaankin ihan helpoistakin ohituksista. Ehkä minun pitäisi enemmän antaa Lillin olla omillaan. Lillin sisällä asuu edelleeen se villi otus, joka haluaa juosta täysiä, jahdata liikkuvia juttuja, haukkua pelkkää elämäniloa. Mutta se patoaa, mun mieliksi. Isäntä hankki mopon. Eräällä lenkillä mopo suhahtaa ohi ja Lilli haistaa, että se oli isäntä! Valtava ryntäys ja haukkuen perään: Isäntä, odota, mä tuun kans täysiä! Emäntä sanoo: Rauha. Voi kökkö. Mun niin tekis mieli. Mä katson tiukasti mäen nyppylää, jonka taakse isäntä katosi. Mun jokainen solu ajattelee isäntää ja isännän perään säntäämistä. Lihakset ovat valmiina ampaisuun. Suu on valmiina kimeään hakkuun: Odota-odota! Koira kävelee aivan emännän kanssa samalla linjalla, samaan tahtiin, hihna löysällä. Koira on hiljaa ja askeltaa ehkä hieman liiankin hillityn rauhallisin viimeistellyin askelin, jotka paljastavat, miten paljon koira patoaa. Yksi sana, ja koira katoasi viivana mäennyppylän taa. Sana voisi olla "eteen" tai "vapaa" tai "etsi"... Mutta sanaa ei kuulu. Koira patoaa. Isäntä kävelee vastaan. Koira tunnistaa isännän. Koira patoaa edelleen. Koira kävelee hillityn hitaasti niin kauan, kunnes emäntä sanoo vapaa, päästää hihnasta ja koira sinkoaa riemuissaan isänän luo ja takaisin emännän luo. 

Ohituksiin aimo harppaus tuli ihan yllättäen. Olimme metsässä, menossa autolle. Parkkipaikan takana on talo, jossa koira alkaa haukkua (dobermann tai vastaava). Lilli vastaa metsässä haukkuun. En halua sen haukkuvan koko matkaa autolle, joten puhun tiettyä sanaa oi-kein-rau-hal-li-ses-ti koko matkan autolle. Koira on yllätyksekseni hiljaa, ottaa kontaktia, palkkaan. Pääsemme autolle ilman yhtään haukkua. Sattumalta, samassa metsässä tämä toistuu. Lilli ilmeisesti yhdisti tämän toiminnan luottamukseen, että mitään ei tapahdu eikä sitä koiraa tule mistään, vaikka haukku kuuluu, kun emäntä sanoo näin. Tänään nimittäin ohitimme kaksi koiraa - mäyräkoiria tosin, mutta kuitenkin - ihan nokikkain kapealla hiekkatiellä. Hoin vaan rauhallisena sitä tiettyä sanaa ja syötin namia. Lilli ei edes yrittänyt haukkua. Aiemmin, jos näin on käynyt, olen tullut siihen tulokseen, ettei se varmaan niitä koiria nähnyt tai huomannut... mutta nyt huomasi, ihan varmasti, ei vaan noteerannut. Aikas ihanaa. Ja yksinkertaista. Mutta tuskin ihan dobermannia olisi näin ohitettu... Pienin askelin eteenpäin. Ja yksi päälle ryntäävä tai lähiohituksessa vaahto lentäen räyhäävä koira, ja tämä metodi on pilalla. Toivottavasti niin ei käy. Ai niin ja se tärkein seikka, pysyin itse rauhallisena. 

Liian älykäs koira, mahdoton huijata. Pitää vaan oppia olemaan rauhallinen, eikä vaan esittää rauhallista, sillä esitykset eivät mene tälle tyypille läpi. Hassua, eivätkös ne espanjalaiset juuri ole temperamenttisia? Perro ei kuitenkaan taida olla turhan hötkyilijän koira... varmat rauhalliset otteet kun toimivat parhaiten. 

 

Lähdemme karkoittamaan kiirettä ja tylsyyttä kohti Lappia! Palailemme parin viikon kuluttua.