Sunnuntai oli aivan superhieno päivä! En puhu nyt säästä, joka oli räntä- ja lumisadetta. Hallilla oli todella kylmä, mutta tunnelma oli lämmin. Rentoa jutustelua ja hyvää mieltä koko päivä. Saatiin lämmitellä koko meitä ennen olevan treenaajan ratavuoron ajan. Ei sitten jaksettu edes koko käytössä olevaa aikaa lämmitellä. Tuli kyllä juostua, harjoiteltua kontakteja ja päästiin hieman niille verkkokujakepeillekin - liian helpot meille. Ehkä verkoilla tai muilla ohjureilla pitäisi kepeillä treenaamista jatkaa? Joku muun treeniryhmän koirista putkahti sisälle hallin ovesta meidän odotellessamme, mutta koska se ei ollut "vihollinen" Mocca, riitti pelkkä ruf-ruf ja Lillin huomion sai todella helposti pois. Vähän korvien vatkausta, "ei vahdi", kontaktin otosta namia jne. - näillä mentiin ja ei ongelmia. Lilliä ei sen jälkeen kiinnostanut koko koira, joka puuhaili omiaan pikkukentän toisessa päässä. Emäntä lähti rentona ja iloisella mielellä treenaamaan rennon ja tyytyväisen koiran kanssa.

Lillis oli odotellut autossa pitkään, joka näkyi kyllä lämmittelyn alussa kierroksina. Hyppeli emäntää päin ja sääsi omiaan. (Enemmän kierroksia kerää siis autossa kuin kentän laidalla odotellessaan.) Lähti lämmitellessä suurin piirtein kaikkien ohitse kävelevien matkaan... Pitäisikö emännän opetella olemaan kiinnostavampi... Toisaalta, Lillis oli odotellessaan aika super, kun kävi moikkaamassa häntä heiluen kaikki kentän laidalla notkuvat ihmiset. Taisi kiivetä haistelemaan namipusseja ja taskujakin, että irtoisko jotain. Että näin pidättyväinen koira. Ja jos joku teetti temppujakin vielä, niin emäntä unohtui aika äkkiä. On se vaan niin mun perään juu.  Ei aina. Tänään otuksesta sai olla hyvin ylpeä. (Ja edellisenä päivänä meni hermot...) Niin ne päivät vaihtelee. 

Janitalta sain kehuja sunnuntaipäivän treeneistä, että meni paljon paremmin kuin lauantaina. Ai jaa. Voiskohan olla jotain tekemistä sillä, että la olisin voinut yhtä hyvin lähteä kotiin kuin tulla kentälle. Koko rata meni lauantaina ihan sumussa. Sunnuntaina tultiin treenaamaan rentona ja hyvillä mielin. Emäntää jännitti kovin, mutta omasta mielestänikin ylitin itseni kaikissa kuvioissa ja käännöksissä. En oikeasti edes tiennyt taipuvani noin. Onneksi en ole vielä uskaltanut kurkata, miltä näytän videolla... Voi tuttu Michelin-ukko astua taas radalle!  Mutta fiilis on tärkein. Nautittavaa agilityä, paljon onnistumisen kokemuksia. Voin sanoa, että kyllä siitäkin itsetunto kummasti nousi, kun vedettiin sitä samaa rataa kuin kilpailevat, tosin ei päästy yhtä pitkälle, tehtiin pienemmissä pätkissä ja räpellettiin enemmän, mutta kuitenkin! Olin ajatellut, että se jotenkin lannistaisi, kun näkee toisten vetävän koko rataa ja itse pääsee vaan puoleen väliin. Mutta ei se ollutkaan ollenkaan niin. Janita on toisaalta hirveän motivoiva ja kannustava ohjaaja, joten paljon hyvästä kokemuksesta ja omasta osaamisen tunteesta menee hänen piikkiinsä. Voi kun aina saisi treenata näin! Aivan ihanaa! Jos agi olisi aina tällaista, se olisi ehkä meidän ykköslaji. Alan ymmärtää niitä agiin hurahtaneita ja niitä, jotka maksavat treenaamisestaan maltaita. Hyvästä sitä jo maksaakin. (Ja jotkut maksaa niistä huonoista pentukursseistakin 1. maltaita ja 2. velkaa eli opittuja huonoja tapoja vielä vuosienkin kuluttua. Mutta ehkä en palaa tähän aiheeseen enää! Miten tuoreena harrastajana voisikaan erottaa hyvän kurssin huonosta - etenkin jos on osallistumassa elämänsä ensimmäiselle koirakurssille. Ehkä annan itselleni anteeksi?) Sunnuntai saattaa olla antoisin koiratreenipäivä koko meidän harrastusuralla, ja se ei ole ihan pientä se! Onneksi tulossa on uusi kurssi syksyllä. Ja nyt kiitän kun muistan: KIITOS TARULLE KURSSISTA! 

Ratapiirros löytyy Toukonkin blogista, niin uskallan julkaista sen tännekin:

Listauksen erilaisten pyöritysten nimistä eli käsitteistä, joita liikkeille käytettiin, voit käydä kurkkaamassa Volan ja Bobon blogista. Itselle kävi niin kuin monelle koulunpenkillä: "Meni pois miälest." Paljon tuli käsitteitä ja niiden käytön tärkeyskin avattiin asiallisesti ensimmäistä kertaa - ja oikeastaan käsitteellä itsessään ei ole mitään merkitystä, kunhan molemmille puhujille se tarkoittaa juuri tiettyä samaa liikesarjaa. Eli liikesarjat nimetään, jotta on helpompi muistaa, mitä kuviota missäkin kohtaa on käyttänyt. Muuten vaan ihmettelee, että miksi joku juttu joskus onnistuu ja joskus ei - eikä opi yhdistämään toimivaa liikesarjaa tiettyyn esteiden asetteluun, jos ei sillä ole nimeä. Lisäksi ohjaajan ei tarvitse selittää samoja kuvioita uudelleen ja uudelleen, vaan voi käyttää liikesarjan nimeä. Ja voi pyytää vaikka valitsemaan kolmesta liikesarjasta jonkin tietyn harjoiteltavaksi tietyssä kohtaa. Kätevää. Lisäksi Janitalla ei ollut niin ärtsyjä liikesarjojen nimityksiä käytössä, kuin mihin olen törmännyt. Niistot ja ihmisnuolet lähinnä saivat nauramaan. Hauska nimi on helpompi muistaa. 

-palaan päivittämään lisää agikuulumisia myöhemmin-

- jatkuu -