...ja rähjäämistä 

Taisin luvata päivitellä tänne (päivitellä tosiaan - heh) meidän ohitustreenien sujumista. Piti treenata lelupalkalla (pallo), mutta pallo on nyt usein unohtunut kaivaa taskusta esille, vaikka mukana onkin. Näin valtavien lumikasojen aikaan ei vaan tahdo löytyä sopivaa paikkaa pallolla leikkimiselle ja sanalla sanoen ohitukset ovat todella haastavia, kun ei metsään niin vain loikitakaan, kun lunta on polveen saakka. Hanki kantaa kyllä tällä hetkellä koiran, mutta ei emäntää. On jatkettu sillä linjalla, että kierrellään ja kaarrelaan ja vaihdetaan suuntaan lähiohituksia vältellen, kun ne ei kerta suju. Että vahvistuisi haluttu käytös eikä vaadittaisi liikaa. Aina ei väistäminen vaan onnistu, ja silloin mennään rähisten ohi, etenkin jos suuri tumma koira pitää ohittaa. Joskus neito on vallan ihana, ja ottaa kontaktia emäntään heti koiran nähdessään ja yrittää raukka kääntää itsensä pois ohittavasta koirasta, kun tavallaan tietää, ettei pysty olemaan kommentoimatta, jos koiran näkee. Joskus sitten taas "mennään metsään", niin että emäntä yrittää tehdä kaikkensa = väistää sivummalle, kääntää koiransa pois päin ohittavista, kaivaa namia ja yrittää kaivaa sitä palloa taskusta, mutta silti Lillis päättää haukkua sille ohittavalle. Toisaalta tämän haukkumisen jälkeen seuraavasta koirasta taas otti itse kontaktia emäntään ja jaksoi odottaa palkan eikä vilkuillut enää taakse jääneeseen koiraan vaan piti kontaktin. Emäntä on vähän huono ennustamaan, mitä tapahtuu milloinkin. Kello seitsemän on kotonurkilla sellainen, että emäntä yrittää välttää ulkosalla tassuttelemista siihen aikaan, sillä koiria on kaikkialla, joka kulmalla. Väistät yhtä, törmäät toiseen, väistät sitä suuntaan josta tulee kolmas koira... Ja lähinurkille on tullut todella paljon koiria lisää. Lillin ollessa pentu ei niitä ohituksia juuri tullut, kun koiria ei niin paljon näillä kulmilla asunut. 

Vaadin Lilliltä pentuna ohituksissa liikaa. En osannut nähdä siitä silloin, että se on paineistunut ohituksissa. Ihmettelin sitten vaan jossain vaiheessa, kun alkoi haukkua julmettomasti. Olin vaan tehnyt oletuksen, että nyt se osaa nää ohitukset, enkä antanut mitään apuja tai palkannut. Jos mulla nyt ois pentu, vedättäisin sitä koirista ohi namilla hyvin pitkään ja vahvistaisin ja vahvistaisin. Lilli kun ei sano mitään, jos on paineistunut. Se patoaa ja patoaa ja patoaa - kunnes ei enää millään pysty ja patoutunut tulee ulos rähinänä. Ja mulle tuli tietysti ihan yllärinä, että mikäs sillä nyt. Olen oppinut lukemaan Lilliä ja näen nykyään sen eleistä, jos se paineistuu tai kiinnittää huomiota lähestyvään koiraan. Ja huomiota onkin vaikea saada pois - tavallaan, vaikka söisi namiakin, on Lillin tarkka seuraaminen kuitenkin "sivusilmällä" aina siinä lähestyvässä koirassa. Lillis saattaa olla jossain määrin herkkis tietyntyyppisille koirille, esim. saksanpaimenkoirille, joiden perusasento on hyökkäävä (korvat pytyssä eteen, rintakehä työntyy eteen jne.) Mistä tallainen voisi johtua? Mitään konfliktia ei mielestäni pentuna ollut tietynrotuisten koirien kanssa. Päinvastoin, Lilli leikki iloisena hiekkakuopalla valtavan saksanpaimenkoirauroksen kanssa. Olisiko leikki ollut pennulle kuitenkin liian jännittävää, niin etten minä osannut sitä tulkita, ja siitä jäi jotain hampaankoloon...

 Mikä on ominaisuutena koirassa, mikä opittua? Näistä voi missä tahansa yhteydessä koiran koulutukseen liittyen kiistellä maailman tappiin saakka. Osan mielestä koira on syntyessään valmis paketti, jota ei juuri pysty muokkaamaan. Osan mielestä taas mistä tahansa koirasta saa muovattua koulutuksella mieleisensä. Mun mielipide on ehkä jossain välimaastossa. Koirassa on valmiina tietty paketti ominaisuuksia, joita sitten voi koulutuksella vahvistaa tai yrittää sammuttaa. Ja tietysti opettaa uuttakin. Voisin vannoa, että kiihdyttäviä harrastuksia pennusta asti harrastavasta koirasta tulee aivan erilainen, kuin ns. rauhoittavia harrastuksia harrastavasta (esim. nenän käyttö), vaikka lähtökohta olisi ollut aivan samanlainen. Harva ehkä miettii harrastamaan lähtiessään, mitä ominaisuuksia koirassaan samalla vahvistaa. 

Naksu on Lillillä vahvasti opittuna. Tänään paistava kevätaurinko houkutteli pitkästä aikaa pitkälle hihnalenkille (joka kyllä suuntautui lopulta metsään). Autokin oli isännällä (usein ajamme suoraan metsään lenkkeilemään pitkän lenkin ja teemme vain lyhyitä hihnalenkkejä lähimaastoissa), joten palkkanamit, pallo ja naksu taskuun, koira hihnaan ja menoksi. Aika pian pihalta päästyämme saimme katsekontaktin edempänä autotietä ylittävään kahteen suureen koiraan. Lilli huomasi koirat, kutsuin Lilliä, Lilli otti katsekontaktin minuun, naksautin naksua vasemmalla kädellä ja namia Lillille suuhun oikealla. Jatkoin tätä joka katsekontaktista, kunnes koirat katosivat näkyvistä ja sanoin "vapaa". Sain siis idean yrittää käyttää naksua ohituksissa apuna. Tuhoon tuomittu idea sinänsä, kädet loppuu auttamattomasti kesken.  Mutta tässä kohtaa vielä toimi. Muita koiria ei sitten tullutkaan vastaan, kunnes lähdimme kulkemaan kapeampaa tietä, joka johtaa metsään. Tie on autotie, jonka reunoilla ei ole minkäänlaista kevyen liikenteen väylää ja tilaa, ja jossa kaksi autoa pystyvät ohittamaan toisensa hädin tuskin. Sivusilmällä näen, että pahus, vastaan on tulossa hyvin suuri koira (musta koira, tan-merkit, rotua en ehtinyt katsomaan). Koetan olla niin kuin ei mitään. Lilli kun niin herkästi huomaa mun käytöksestä, että ahaa, kohta tapahtuu jotain... En viitsi enää kävellä koko tien mittaa takaisin päätien varteen. Siellä kun taas pitäisi arpoa, että mihin suuntaan ovat menossa ja mihin sitä väistäisi... Siellä tosin olisi mahdollisuus väistää, nyt ei minkäänlaista, kun tien reunassa on pystysuorat vallit lunta, joiden takana vielä oja. Nokikkain ohitus siis tulossa, välimatkaa noin 3 metriä. Ennustan räyhää ja oikeassa sitten olinkin... Naksutekniikka kuitenkin oli ensin sitkeästi käytössä.

Otin naksun vasempaan käteen, namit oikeaan ja katsekontaktista naksutellen ja palkaten menemään. Lilli ei reagoi lähestyvään koiraan mitenkään, ottaa vaan sitkeästi katsekontaktia minuun ja naks-palkka jne. KUNNES ollaan ihan koiran kohdalla. Lilli tekee RÄYH-hyökkäiksen suoraan sivulle, ei pääse ohitseni sillä on ihan lyhyelle hihnalle pitävästi vaivihkaa kerittynä, niin kuin teen aina ohituksia ennen (ja pyrin tekemään niin ettei L huomaa asiaa). Vieressä oleva koira vetää sekunnissa ihan hiileksi ja pelkään että sen emäntä kaatuu, kun kuulostaa siltä, että koiraa on vaikea pitää. Jyleää haukkurähjää (voin kuvitella kuolan lentävän, mutta en katso) selvästi yläviistosta, eli koira koettaa päästä Lillin päälle ja ko. emäntä pitää kaikin voimin ryskivästä koirasta kiinni. Minä en edes katso. En tiedä vieläkään, minkä rotuinen koira on tai minkälainen ilme ohittavalla ladyllä oli (ei varmaan iloinen). Niitä ei ole minulle olemassa. Jatkan tyynesti samaa vauhtia eteenpäin. Lilli saa pukkauksen mun säärestä kylkeen koettaessaan rynniä mun edestä räyhäämään koiralle. Kun se puoli ei onnistu, räyhää mun takaa. Mä vaan kävelen tyynesti eteenpäin koiraa perässäni raahaten. Ohitettava koirakko jäi ihan paikoilleen, sillä sillä emännällä näytti olevan ihan täysi työ jo siinä... Kävelen vaan eteenpäin, rintamasuunta ja katse koko ajan eteenpäin, naama peruslukemilla, ilmekään ei värähdä. Miksi teen näin? En ainakaan pahenna asiaa silloin. Pahinta olisi, jos pysähtyisin tuijottamaan ohittavaa koirakkoa. Pitää pysyä liikkeessä. Hihnaa en voi Lillisen riehuessa enää keriä, joten se on valmisteltu siihen pituuteen missä on. Pidän käden ohituksessa aika lailla paikoillaan, en varsinkaan nosta. Tarkoitus ei ole hirttää Lillistä hihnaan, vaan vetää se neutraalisti mukaan kävellessä, vaikka ryskimistä Lillisen puolelta tuleekin. Lilli ei tunne näissä tilanteissa mitään, joten on tavallaan mun tehtävä minimoida se ryskimismatka ja kaulaan kohdistuva rasitus - ei varsinkaan lisätä sitä. Huuto tms. ei auta, koska tässä tilanteessa koira ei enää kuule mitään taikka sitten tulkitsee mun huutavan sen kanssa. Mennään vaan eteenpäin kuin höyryveturi - tai siis emäntä menee. Olen itsestäni oikeastaan aika ylpeä, sillä joskus myös emäntä veti kauheille kierroksille tietysti näissä tilanteissa. Lilliselle jäi aikoinaan hirveät kierrokset ja se saattoi haukkua ihan kaikkea liikkuvaa lenkillä tämmöisen ohituksen jälkeen. Nyt sekin nollaa sekunnissa ja on rento oma itsensä. Edistystä on siis tapahtunut, mutta lähiohituksissa - varsinkin suurille koirille - rähjätään edelleen. Ja nyt Lilli selvästi aloitti. Jos vastaan tuleva menee sanomaan "hau" - niin varmaan arvaattekin mitä siitä tapahtuu. Samalla tavalla edetään. Huokaus. 

Naksusta oli nyt sellainen "yllätyshyökkäysvaikutus", kun Lillistä ei varmasti vastaantulija osannut millään lailla varautua siihen, mitä se tulee tekemään... Ollaan varmaan aivan ihania ohitettavia näillä kulmilla! :P Jos koira koko ajan yrittää kiinnittää huomiota lähestyvään ja mä kiellän ja kehun huomiosta itseeni, niin vastaantulija ehkä osaa aavistaa, mitä tuleman pitää. Nyt tultiin vastaan hyvin koottuna ja hallussa olevan näköisenä, kontaktissa namia syöden, ja sitten räyh... Onkohan tuo naksu sittenkään hyvä juttu ohituksiin... Hmmm. Mutta tosiaan, kun viimeinen räyh oli sanottu taaksepäin, ja Lilli muisti taas minutkin, niin jatkettiin samaa harjoitusta niin kuin ei mitään, eli katse-naks-palkka-katse-naks-palkka. Lillis oli ihan rento. Ei minkäänlaista kyräilyä tai kierroksia. Jatkoi iloisena lenkkiä, kun sanoin "vapaa". Jotenkin musta tuntuu, että ei tällä metodilla kyllä saa tuota räyh-vaihetta jäämään välistä pois. Ellei sitten järjestäisi hallittuja ohituksia aina pikkuhiljaa lähempää ja lähempää... Aika ei vaan riitä järjestelyihin. Ehkä kesällä? Onko kohta jo liian myöhäistä harjoitella ohittamista? (Lillis on kuitenkin jo 3v.) Tarvitseeko sen koskaan osata ohittaa suuria tummia koiria? Kaikkein hupaisinta tässä on se, että meidän päälaji on PK-jälki. Ei paljon naurata. Onkohan mitään lajia, jota me OIKEASTI harrastettaisi tosissaan, niin että olisi edes jonkinlaisia mahdollisuuksia päästä kisakentille asti. Hohhoi. 

Emäntä myöntää, että oli vähän vaisu kun oltiin metsäpolun alussa. Mutta kun koiralla on ihan superhauskaa - ihania tuoksuja, ihana metsä, ihana emäntä, kivaa-kivaa! Niin ei siinä kauaa pysty mököttämään. Olenpa joskus kotona tirauttanut kyyneleenkin epäonnistuneen ohituksen jälkeen, kun kaikkensa tekee ja mikään ei vaan suju. Olen monasti pohtinut, että pitäisi ostaa sellainen ilmasuihku-panta. Jotenkin se vaan tuntuu "epäreilulta", että ei oikeasti ole koiran opettamista tai oma saavutus. Lillin kanssa on ollut oikeastaan hauskaa pähkäillä, miten sen saisi toimimaan tietyllä tavalla tietyssä tilanteessa, enkä ole halunnut käyttää mitään oikopolkuja (päin vastoin, me on menty persus edellä puuhun monasti, kun ensin olen opettanut jonkin asian väärin ja sitten halunnutkin sen tehtävän ihan toisella tavalla). Ohitusten suhteen vaan on kohta kokeiltu jo ihan kaikki niksit. Olisikohan saatavilla ilmasuihkepantaa, johon on liitettynä myös naksu? Se olisi ihan helmi väline, voisi naksutella katsekontaktista ja sitten suihkaista kun kuuluu räyh. Toinen syy, miksi en pantaa halua, on se, että mulla on AINA ongelmia ajoituksessa ja olen taatusti solmussa niiden hihnojen ja palkkojen ja kaukosäädinten kanssa, ja virhepalkkauksia ja virherangaistuksia tulisi varmasti. Ehkä me vaan junnataan ja koetetaan väistellä lähiohituksia parhaamme mukaan. Neidolla on kyllä todella suuri reviiri. Kaveriporukalla ATT-areenan vierellä lenkkeillessä ei ole minkäänlaisia ohitusongelmia. Se ei ole oma reviiri? Kavereista saa tukea? Siellä ei kuulu haukkua niitä ohittavia? Pitäiskö meidän muuttaa ja alottaa ohitustreenit alusta?  Espanjanvesikoirilla ohitusongelmat ovat erittäin yleisiä, mutta eipä se tieto juuri nyt lämmitä. Ehkä mekin vielä opitaan ja osataan? Miten ne arkiasiat ovatkin juuri niitä vaikeimpia opittavia? 

Metsässä lauloi mustarastas ja aurinko lämmitti sopivasti. Lilli näytti mulle vihdoin salaisen paikan, jossa ovat isännän kanssa käyneet tähystelemässä - korkein paikka tässä meidän lähistöllä. En ole koskaan löytänyt sinne, mutta nyt sinne meni muutamien askelten "polku" lumessa selvästi pääpolusta irroten, ja Lillis lähti juoksemaan sitä ja mäkeä ylös ihan innoissaan. Siellä se katseli mua toiveikkaana, että tuu-tänne-tuu-tänne. Jee! Emäntä lähti mukaan leikkiin. Lilli näytti mulle tietä mäelle. Tästä me on menty, tästä, tule tänne! se näytti sanovan. Pinkoi aina jonkin matkaa eteenpäin ja jäi odottelemaan mua. Hassu otus. Voi miten hauskaa sillä olikaan, kun sai vihdoin emännän johdateltua uudelle salaiselle tähystelypaikalle. Emännän kanssa kyseisessä metsässä lenkkeillessä kun käydään tähystelmässä aina ihan eri paikassa, joka nyt oli jäänyt tavoittamattomiin pettävän lumihangen saartamaksi syvemmälle metsään kaukana polusta. Jos ette tienneet, niin tähystely on olennainen osa metsälenkkeilyä. Ja lumessa tai sammaleissa kieriminen. Ja päätön juoksentelu pitkin polkuja ja metsikköjä. Ja hymy, joka on kielen suusta roikkuessa vähintäänkin korviin asti.  On se vaan niin ihana otus, kaikesta huolimatta. Ja kyllä me vielä opitaan ohittamaankin, periksi ei anneta - kummatkaan!