Alkusäätöä (= siirry suoraan kohtaan Radalla jos haluat lukea treeneistä - muu on alkusekoilua)

 Hittiareenalle suuntasi lauantaiaamulla väsynyt emäntä ja innokas koira. Näyttää tällähetkellä siltä, että jos väsyneenä ei koiran kanssa saisi treenata, niin seuraavat treenit ois sitten kesällä.  Onneksi Lillis on kestävää sorttia, eikä ota emännän suoranaisista äkäilyistäkään nokkiinsa. Ei siis ollenkaan paineistuva koira siinä mielessä, vaikka toisaalta ohjaajaherkkä kai onkin. (Mulle on jostain syystä tosi vaikeaa kuvata näitä koiran ominaisuuksia.) 

Rataan tutustumiseen käytettiin paljon aikaa ja tällä kertaa se oli hyvin mielenkiintoista ja opettavaista. Olin yllättynyt. Sain jopa jotain irtikin ja työnnettyä ahdistukset erittäin vaikeasta radasta ja kuvioista ja tuntemattomista termeistä jonnekin taustalle. Avoimin mielin siis. Listaan alemmas ranskalaisin viivoin rataantutustumisen aikaan Janita puheesta poimitut tai siitä johdetut älynväläykset. Tänään nimittäin välähteli todella paljon!  Lamppu syttyi monta kertaa ja sain jonkinlaisesta langanpäästä kiinni koko tämän lajin suhteen. Ratapiirrosta ja pyörityskuvioita esteillä voit katsoa tarkemmin Toukon blogista. 

ALO-ryhmän pojat olivat Lillille mieleen. Otinkin Lillin hallin puolelle penturadan ääreen (jota ei vielä käytetty) hengailemaan. Myös penturadan esteet olivat vapaassa käytössä. Kovasti olin ajatellut mennä hyödyntämään kujaverkkokeppejä tms., mutta sinne asti ei koskaan ehditty. Lillis hengaili aika rauhassa seinän vierellä, kun minä katselin muiden suorituksia. Ludden harjoittelua samassa päädyssä pentuesteillä piti kommentoida, mutta kävin palkkaamassa aina välillä kun Lillis oli pidemmän ajan hiljaa ja lopulta se istua pönötti siellä kääntäen katsetta pois treenaavasta Luddesta. Ihanaa! Hiljainen koira treenikentän laidalla, jossa on toimintaa ihan lähellä. Joskus jo Lillin tuominen (tyhjälle) tokokentälle sai sen haukkumaan ympäriinsä, joten hiljaisen odottajan eteen on tehty kovasti-kovasti töitä. Agista tuli takapakkia, kun kavereiden treenaamisen katselu on vaan joskus aivan ylivoimaista. Toisaalta, ennemminkin agin kohdalla on intoa (ja kateutta), halua päästä treenaamaan itse. En kuitenkaan tykkää. Olen myös päättänyt, että jos Lillis joskus alkaa haukkumaan minua agiradalla, loppuu treeni siihen ja koira lentää autoon. Toleranssi nolla. Tokokentällä on harjoiteltu niin, että jos Lillis alkaa haukkua, niin emäntä alkaa kävellä koiraa huomaamatta pois kentältä. Hyvin tehokasta. Ei tarvitse toistaa montaa kertaa. Säästää omia hermoja. Vaikka aina ei vaan onnistu ja mene putkeen. Joku sattui mun kanssa juuri juttelemaan, miten koiralle voikin olla parempi odottaa autossa ja päästä sieltä suoraan treenaamaan. Joku koira voi kuumua liikaa katsellessaan muiden suorituksia ennen omaa treeniä. Itse olen koettanut pitää huolta siitä, että Lillis tulee lämmiteltyä kunnolla ennen treeniä. Jos ei ole ehditty kunnolla lenkkeilemään, juoksutan Lillistä ympäri kenttää esteitä kierrellen ja teetän kasia mun jalkojen ympäri ja pujottelua jalkojen välistä mun kävellessä. Joskus voidaan harjoittelun lomassa ottaa vähän esteitäkin, jos niitä on tarjolla. Kävin tekemässä jo vähän lämmittelytreeniä Lillisen kanssa, kun oma vuoro alkoi lähestyä. Laitoin sen vielä seinään kiinni odottelemaan. Sitten aletaankin mennä ihan metsään.

Sisälle halliin tulee Mocca. Lilli ja Mocca eivät ole enää ylimpiä ystäviä, kun ovat sattuneet olemaan pentuineen samaan aikaan samassa talossa. Mocca on agilityn lumossa, eikä huomaa kentällä muita koiria. Lillis kyllä huomasi Moccan ja nosti hirveän metelin. Mulle tuli tästä jo paha mieli, kun oli ollut NIIN hyvää odottelutreeniä kentän laidalla. Nyt toivoin todella, että se oma koira olisi autossa. Meidän vuoro on tulossa ihan kohta... Lillis haukkuu hihnaansa repien seinässä. Käyn irrottamassa sen seinästä ja koetan keksiä paikkaa, johon pääsisin koiraa rauhoittamaan (näkösuoja) mutta näkisin samalla, koska meidän on aika mennä kentälle. Toinen harmituksen aihe on se, että olin ajatellut lämmitellä vielä siinä pikkukentällä ennen omaa treeniä ja se jäi nyt vain haaveeksi. Lillis koettaa koko ajan bongata Moccaa ja riuhtoo hihnassa haukkumaan Moccaa kohti. Stressikerroin alkaa emännällä uhkaavasti kohota. Menen putkiesteen taa ja teen jotain todella tyhmää. Käsken Lillin maahan ja laitan jalan hihnan päälle, jotta se pysyy "näkösuojassa". Mitään korkeaa estettä ei tällä kentällä ole. Lillis ottaa paineita maahan painamisesta, ja mulle tulee mieleen se huono pentukurssi, jolla Lillin kanssa olimme ja se mitä siellä ihan itse tein. Miten tyhmä ihminen voi olla? Tulee paljon pahoja muistoja mieleen. Koira painettuna hihnasta ketoon. Tämä liike saa Lillin haukkumaan kaikkea liikkuvaa. (Älä sinä lukija tee koskaan espanjanvesikoirapennulle näin.) En tiedä koska voin antaa itselleni anteeksi, etten tajunnut olla noudattamatta tyhmiä ohjeita. Jostain täytyy ihmisen aloittaa koiramaailmaan tutustuminen. Alussa ei osaa kritisoida - nyt osaan. Jos koira paineistuu, se viedään pois tilanteesta. Hihnapakote ei ole toimivin juttu espanjanvesikoiralle. Jotkut käyttävät niitä myös agilityssä. Liikkeessä Lillis kestää hihnapakkotteita kyllä runsainkin mitoin paineistumatta niistä, mutta paikallaolo on ollut neidolle alusta asti se epämiellyttävin juttu. Siihen kun lisää vielä pakotteen, niin avot! Tämäkään ei ollut vielä tarpeeksi. Mocca ja emäntänsä alkavat treenaamaan penturadan esteillä. Liikkuva ja haukkuva Mocca on liikaa näköesteen taakse painetulle Lillille, ja sen on vaan pakko kommentoida, vaikka koetan syöttää sille namia ja puhua muka rauhallisesti (ääneni on todella kireä tässä kohtaa). Lilli koettaa räyhätä putkiesteen yli Moccalle. Minä koetan saada lähistöllä jutustelevien huomion, mutta en saa. Mun ääni ei ylitä kahden haukkuvan koiran volyymiä. Lopulta saan Hansun huomion kiinnitettyä, kerron, että me lähdemme nyt ulos, tuletko kertomaan kun vuoromme alkaa, kiitos! Raahaan Lillisen ulos hyvin kettuuntuneena rataa suorittavan Moccan ohi. Eniten harmitti se, että saatiin se muiden kommentointi (eli ei-kommentointi) jo NIIN hyvälle mallille ja agilityn suhteen olen nyt mielestäni tehnyt aika paljon hommia. Kestänyt vinkuvaa koiraa sitä huomioimatta hammasta purren vaikka niin ärsyttää (kun se on tokon suhteen osannut tämän kentän laidalla hiljaa odottamisen jo), ja koettanut muistaa käydä palkkaamassa, kun se onkin makoillut jonkin aikaa hiljaa. Nyt vetäistiin sitten matto näiden treenien alta oikein kunnolla. Takapakkeja ei aina voi estää. Kuitenkin, Lilliä maahan painaessa tuli niin vahvasti mieleen se pentukurssi ja miten tein ainakin kaksi vuotta hommia sen eteen, ettei Lillis haukkuisi muita koiria kentällä niin kuin se oli pentukurssin antina oppinut. Kyyneleet vaan valuivat. Minä en vaan osaa. Voin kontrolloida Lilliä, mutta muita koiria ja niiden tulemisia ja menemisiä en vaan voi kontrolloida. Sama juttu ohituksissa. Vaikka kaikkensa tekisi ja niin luotsaisi ja tekisi parhaansa - takapakkeja vaan tulee. Ja sitten aloitetaan taas alusta. Ja vaikka ei ihan alustakaan, niin siltä se aina tuntuu. Mitenköhän emäntä oppisi kestämään treenien hetteikköjä ja takapakkeja? Emäntä koettaa kerätä itsensä kasaan metsikössä, mutta ei vaan onnistu. 

Mitä tekee Lillis? Nollaa ihan sekunnissa, haistelee innoissan metsän tuoksuja ja ryhtyy kierimään lumessa ihan huumassa. Emäntä ei oikeastaan voisi tämän myrtsimpi, väsyneempi ja pahantuulisempi enää olla. Tämä koira ei ota paineita emännästä. Sillä on hirmu hauskaa, vaikka emäntä on juuri syönyt sitruunan ja suolaa samaan aikaan. Metsässä on superhubaa ja kohta pääsen tekemään temppuja kentälle, jesh! 

Kohta meitä tullaan huutelemaan kentälle, vuoromme alkaa. Kunnolliset lämmittelyt jäivät tekemättä. Toivottavasti Lillinen ei mene jumiin, sillä esteetkin ovat medikorkuisia (no eivät makseja sentään). Emännällä on hyvin huono fiilis, naama punainen ja kaikki radan kuviot ja kieputukset autuaasti unohdettuna hautautuneena kaiken kiukutuksen alle. Suoraan sanoen, harkitsin tässä kohtaa lähteväni kotiin, mutta purin hammasta ja kestin. Tällä kaavalla ei VOI tulla hyvää treeniä, mutta meille tuli - tai noh, Lillille tuli. Sillä oli ihan superhubaa, vaikka mulla oli aivan täysi työ pitää ajatuksia minkäänmuotoisessa kasassa. Aina ei vaan suju. Noh, olin tietty tahmea kentällä, en vaan liiku, jään katsomaan koiraa, en ilmeisesti osaa kävellä yhtäaikaa taakse ja sivulle ja kääntää käsiä ja rintamasuuntaa ja muistaa katseenkin vielä... Ihmisessä on ihan liian monta liikkuvaa osaa! Näistä en kuitenkaan ottanut minkäänlaisia harmituksia tai nolotuksia, sillä tiesin olevani kankea. Ja yksi lajin viehätys on minulle juuri se, että siinä opin asioita, joissa en ole hyvä. Todella hyvää treeniä itselle - ja koiralla on ihan superhauskaa. Kaikkea sitä kestää koiran ilon takia. Rata ja kuviot meni kyllä aikalailla sumussa. En edes kysyttäessä muistanut, mihin asti rataa me pääsimme! Harmitus esti radasta oppimisen. Uusi yritys huomenna paremmalla mielellä. Otan Lillisen tarvittaessa vaikka suoraan autosta kentälle. Olkoot sitten jumissa. Taikka sitten saan puhuttua mielle lämmittelyaikaa vain oman ryhmän ALO-ryhmän jäsenten ollessa paikalla. Niistä ei ongelmaa - vaikka Lillisen aina hyvät tuoksut saattavat taasen häiritä poikia... Varsinkin jos Lillis päättää käydä moiskauttamassa parit suukot pojille lämmittelyn lomassa, niin kuin tänään...  Lillipillillä taitaa olla joku ihan oma käsitys lämmittelyistä. 

 

Radalla Lillis meni kuin ihmisen mieli, kun vaan sain ohjaukset kuntoon ja oikeaan kohtaan ja aikaan. En vaan voinut olla tuijottamatta koiran menoa. Sain usein kommenttia siitä, että jäin katsomaan Lillisen estesuoritusta, vaikka mun ajatusten piti olla jo vähintään seuraavalla esteellä ja liikkeen kohti sitä. Ei vaan voinut olla ihastelematta. Siellä se menee - ihan ilman käskyjä - pelkällä ohjauksella! Musta tuntuu, että opin tänään jotain hyvin oleellista agilitystä! 

Kurssin välähdykset:

 Ohjaa aina esteen sieltä puolelta, missä seuraava este on.

 Agility on niin kuin shakkia. Suunnittele seuraavat siirrot.

 Osoita "lasersäteellä" (kädellä) se kohta, johon koiran haluat.

 Käden lisäksi muita suuntaajia ovat askelten suunta ja katse (rintamasuunnan merkitys vähäisempi?).

 Virtuaalikoira on aina mukana ohjauskuvioita suunnitellessa. Teleportteja ei ole vielä keksitty. (= "Ja sitten olemmekin yhtäkkiä täällä esteellä." Miten sinne päästiin?)

 Muista katsoa, mitä koira näkee tullessaan esteeltä. Putkesta tullessaan koira katsoo automaattisesti ohjaajaa ja vaatii uuden irtoamislähetyksen (= heitto seuraavalle esteelle). Samoin kontakteilla.

 Ei mietitä ollenkaan esteitä vaan juoksulinjoja. Koiralle piirretään juoksulinjaa.

 Agility on kuin tanssia. Askel eteen, askel taa, pyörähdys ja valssi... 

 Myös valssatessa pitää ottaa askelia, paikallaan ei pyöritä koskaan. Askelten tulee viedä ihmistä kohti sitä seuraavaa estettä! Jokainen seuraavaa estettä kohti otettu askel säästää aikaa. 

Tuleekohan agilitystä meille koskaan sekuntipeliä... Aika näyttää. 

Parempi treenipäivä huomenna!