Tämmöistä me on aika paljon treenattu, että kentän laidalla voi ihan relata ja odotella rauhassa. Tai yleensäkin, että myös tokokentällä voi rauhoittua. Samalla kentällä kun nyt talvella harrastetaan myös agiliitoa, niin aikasmoinen saavutus mielestäni. Meillä tavoitteena on, että koira lepää rentona kentän laidalla. Kiljuminen ja hötkyily eivät ole sallittuja. Ja tätä on treenattu aikoinaan arkitokoiluissa paljon-paljon-paljon. Tässä tyylinäyte helmikuulta: 

Neidon itsemääräämisoikeus ja sääntöjenvenytyskyky näkyy siinä, että kaveri TIETÄÄ emännän haluavan, että makoiltaisi sen peitteen päällä. Teen niin kuin käsketään, mutta en varmasti siinä missä käsketään. Hah! Siitäs sait emäntä. Ja tää odottelu on ihan tyhmää. Mut teen mitä käsketään. Hellämielisempi voisi ajatella, että eihän se koira mitään osaa juonia. Sillä on vaan kuuma ja miinusasteisen kentän nurmi on mukavan viileä. Kuka kaipaa peitteitä enivei? Hauskannäköinen mytty Lillin vieressä on kokoon kääritty pussieste(agility). Toimi kivasti näköesteenä lähellä hengailevaan ällöttävään poikaan (jotka on taas välillä ihan mukavia). Agilityssä on alkanut esiintyä laulelua kentän laidalla, kun joku muu pääsee liitelemään radalla. Tämänkin haluaisin kitkeä pois. Neito myös saattaa rähähtää, jos treenikaveri juoksee nenän edestä. Harjoitus tekee mestarin! Aika hyvin on kestoa tullut tähän vapaamuotoiseen odotukseenkin. Joskus vapaamuotoisista odotteluista on vahingossa saattanut tulla virallisia. Emännän pitäisi olla tarkempi käskyissään, sillä neito on jotenkin itsestään alkanut kasvattaa kestoa paikallamakuuseen. Yhdistelmä "maahan" ja "odota" naksauttaa neidon päässä virallisen suoritusmoodin. Joskus emäntä on sanonut nuo sanat vahingossa , kerran kahvilla kenneltalossa ollessaan. Ihmettelin, että mites se koira nyt jäpitää siellä eteisessä "virallisessa makuuasennossa", eikä läähätä ja tapittaa vaan mua - ai kauheeta sehän suorittaa paikallamakuuta! Raukka odotteli ties miten kauan, että saa vapautuskäskyn. Toisen kerran vastaava on tapahtunut, kun neito kerjäsi leivänpäällisiä emännän tehdessä välipalaa. Emäntä sitten keksi harjoitella vähän paikallamakuuta, antoi palkaksi pienen palasen leivänpäällistä - mutta unohti vapauttaa koiran! Neitohan oli joskus oppinut, että palkkanami on vapautus ja tästä juuri on koetettu päästä eroon... Emäntä vaan poistui keittiöstä koneen ääreen leipäänsä syömään. Seuraavan kerran (ties miten pitkän ajan jälkeen) emäntä palaa keittiöön ja löytää koiransa sitkeästi suorittamasta sitä paikallamakuuta ja odottamasta vapautusta. Kestoa on! Emännälle tuli tässä kohtaa kyllä hyvin vahva "huono äiti -tunne", vaikkei omia lapsia omistakaan.  Kun koiran taidot ja kesto kasvaa, pitää ottaa monenlaisia asioita huomioon! Ei se enää teekään ihan niin kuin itse huvittaa. Pitää emännän alkaa vähän miettimään, mitä koiralle sanoo ja jättää sanomatta!  Ihana koira! 

Tänään emäntä sai todellisen älynväläyksen. Valtava valopläjäys aivoissa käynnisti jonkun pidättämättömän jäljestysvimman, ja keppitreeniä piti saada kasaan just eikä melkein. Joo, tosi fiksua tehdä "jälkeä" lumeen, jonne uppoaa askeleet ainakin 20cm... jä jättää keppejä lumelle. Lumessahan ei saisi jäljestää ollenkaan. Tämä toimi sinänsä hyvin, että lumessa kahlaaminen hidasti koiraa aika tavalla, ja oli ehkä enemmän aikaa havaita ne kepit. Emännällä oli kyllä tekemistä lumihangessa kahlatessa, ja aika moinen jarru olin hihnan päässä. Eipä näyttänyt Lilliä paljon haittaavan, kiskoi vaan menemään. Ekan kepin tullessa kohdalle, nosti sen iloisena suuhunsa ja kääntyi katsomaan mua. Vaihdoin palkkanamiin. Jälki-käskyllä matka jatkuu. Toisen kepin yli meinasi mennä, jarruttelin vähän ja nosto. Kolmas keppi taisi hautautua pysyvästi lumihankeen, kun minäkään en sitä huomannut. Neljäs keppi, Lillis huomaa sen jo kaukaa ja oikein ryntää nappaamaan suuhunsa ja tuo iloisena mulle asti. Heiteltiin supervinkupalloa vielä treenin päätteeksi. Kyllä se tästä. Kepitkin kiinnostaa. Ehti muuten sitten jäljen päätteeksi nappaamaan ne kepit mun viereltä, kun avasin hihnaa... Ja runts-runts pureskeli iloisesti palasiksi. Mutta kepin nähdessään tosiaan tarjoaa nyt nostamista ja mulle tuomista, eikä silloin jauha sitä keppiä. Ehkä se riittää? Olin ajatellut, että alkaisin treenata Lillille keppien ilmaisuna maahanmenoa, niin että vaikka naksuttelisin polulla, jonne olen asetellut keppejä... Käskisin siis maahan aina kepillä ja naksu. Nyt tää nosto kuitenkin näyttäytyi aika vahvana vaihtoehtona... Pähkäillään siis taas. Ihanaa kun tulee kevät ja pääsee jäljestämään! Lillillä oli tänään meidän minitreeneissä NIIN hauskaa. Tämä on jotenkin se laji "jota varten se elää" tms. Siinä se syttyy, tekee töitä, on kestävä, tarkka, itsenäinen, työkoira.  Muut lajit meillä taitaa molemmilla olla semmosta pelleilyä... no tokoa välillä väännetään ehkä vakavissaankin... mutta muissa vaan pidetään hauskaa. Muut menee listaan temppuilu ja aivojumppa. Jäljestys on molempien hihnanpäiden mielestä järkevää puuhaa, jossa oikeasti tehdään töitä. Siinä pelleilevästä kujeilijasta kehkeytyy kestävä itsenäinen hitaasti ja rauhassa etenevä harkitseva otus. Varmasti sen puolen saisi esiin muuallakin, jos haluaisi ja osaisi kaivaa. Ja tässä lajissa ne emännän puutteet ei niin näy, kun se on koira joka tekee työt.  Noh, palautuksena maan pinnalle (pk)jäljestykseenhän kuuluu myös tottisosuus ja BH-koe pitäisi suorittaa ennen kisavalmiutta... Ja niitähän me ei vielä edes ajatella. Liikaa haastetta molemmille. Häiriökestävyyttä pitäisi saada nostettua monessa asiassa. Metsässä yksin tehtävät jutut on meille paljon helpompia...  Ei niin hyvää, ettei jotain pahaakin. Rakastettava otus köllöttelee taas lattialla S-mutkalla, vatsa pystyssä, korvat sivuilla lattiaa vasten, kieli suusta roikkuen...  Pakko kaivaa hetkeksi ne pinkit lasit pöytälaatikosta ja sanoa, että sehän on ihan täydellinen!  Se on sitä mitä halusin, ja paljon enemmän! Mitään en luvannut sen kanssa varmaksi harrastaa, mutta monesta lajista on tullut meidän juttu - ainakin vähemmän vakavissaan touhottaen. Hauskaa yhdessä. Ihmisen paras ystävä. Sitä se on.